SIMPLY HAPPY

17.6.2022 simplyannika

Kuka keksi minimalismin?

Kuka on ollut se, joka on sanonut: tämä on minimalismi?

Taustaa voi ainakin varmasti löytää maailman vanhimmista filosofioista ja uskonnoista ympäri maailmaa, esimerkiksi buddhalaisuudesta ja kohtuullisuudestaan tunnetun antiikin filosofi Epikuroksen sanoittamana. Asiahan vain on niin, että enemmän on asunut ihmisessä aina, oli ne vallitsevan ympäristön mittasuhteet millaiset tahansa.

Aiheesta ei nopeasti löydy juurikaan faktatietoa, mutta netin ihmeellisestä maailmasta käy ilmi, että ihmiset pitävät nykypäiväisen minimalismin lähtökohtana taidetta: sitä hetkeä, kun alettiin luoda minimalistista taidetta, edeten sitä kautta muillekin taiteen ja elämänaloille, lopulta elämäntyyliksi. Tietysti Amerikassa, joskus 1950-1960-luvuilla. Ja tosin: lähteinä toimivat amerikkalaiset minimalismi blogit. Ehkä se johtuukin vain näkökulmasta. Ehkä kyse onkin ennemminkin vain termistä minimalismi, joka syntyi tuolloin. Sen verran voin myöntää.

Itsestä tuntuu kuitenkin väärältä jakaa tuota manttelia tuonne, kun luet käytännössä samojen sanojen oltuna sanottuna jo ennen ajanlaskun alkua. Termiä minimalismi tosin (tuskin) silloin on ollut. Mutta ei sillä termillä ole lopulta minkäänlaista merkitystä, miksi sitä nimittää, vaan mitä se tarkoittaa. Uuden ajan minimalismi sai toki sysäyksen tuolloin ja tuosta, mutta sen juuret ovat tuhansia vuosia vanhat. Tämän päiväisen minimalismin suunnan näyttäjät löytyvät siis rapakon takaa.

Mä itse asiassa käytän aika paljon ristikkäin termejä minimalismi ja yksinkertaistaminen, viljellen jopa paljon enemmän sitä viimeisintä. Joku voi ehkä miettiä, ovatko ne sama asia?

Mulle ne ovat sama asia. Saatan toki olla hiukan suuripiirteinenkin. Noista tuon jälkimmäisen koen kuitenkin jotenkin miellyttävämmäksi, nähden sen kai läheisempänä myös termin hidastaminen kanssa, joka siis myöskin on mulle tärkeä arvo. Tai ehkä se johtuu siitä, että yksinkertaistamisessa ollaan ikään kuin matkalla, eikä olla jo jotakin ja mun mielestä ihminen vaan on aina matkalla. Edustaen ylipäätänsä parempaa suomennosta ideologialle, eikä ollen niin vierasperäinen sana.

Tämän ajatusrupeaman jälkeen palaan jälleen miettimään ihmisyyttä ja keskitietä. Yksinkertaista ihmistä, joka pohtii samoja asioita vuosista toisiin, etsien omaa keskitietään. Kuinka itse yhteiskunta itsessäänkin on jatkuvaa muuttumista ja liikehdintää, jossa sekin etsii omaa paikkaansa keskitiellä. Siksi kai minimalismikin sai uuden sysäyksen pinnalle, vastaliikkeenä sille toisen ääripään liiallisuudelle.

Kaiken elämässä ollen yhtä aaltoliikettä, puolelta toiselle, ihmisten peilatessa omaa heijastustaan ympäristöstään.

Viimeksi:

elämää, jota eläisi jossain muualla

Lue myös:

kuka on minimalisti?

elämä on kärsimystä – eli kohtuullisuutta buddhalaisittain

mitä Epikuros opetti kohtuullisuudesta jo ennen ajanlaskun alkua?

Avainsanat: minimalismi, yksinkertaistaminen

Hyvinvointi Ajattelin tänään

15.6.2022 simplyannika

elämää, jota eläisi jossain muualla

Mun on pitänyt aina käydä ulkomailta hakemassa oppeja omaan elämään. Kuten.

Auringonlaskuja ei tarvitse lähteä katsomaan ulkomaille.

Afterworkeja voi juoda kotonakin.

Puistoon voi mennä hengaamaan, vaikka joka päivä, miksei vaikka villakangastakkiin pukeutuneena.

Jotenkin siellä tavallisessa arjessa sitä ajattelee aina sitä erilaista elämää, mitä eläisi jossakin muualla. Että jossakin muualla olisi suorastaan eri ihminen.

Mutta ei sitä haluamaansa elämää tarvitse lähteä elämään minnekään muualle.

Sitä voi elää joka päivä.

Oon sisäistänyt viime viikkojen aikana, että tämä yhdistettynä viimeisen päälle -identiteettiin, on osa suomalaisuuden ongelmaa.

Että vaikka asuisi pienessä kylässä, täytyisi sen lähipubin artistin olla vähintäänkin maailman luokan tähti, vaivautuakseen poistumaan kotoa, eikä riitä sekään vaan on säänkin vielä oltava puutteeton. Muuten vain todetaan muristen ”että kyllähän minä menisin, jos vain toisin olisi”.

Tai jos vaan sattuu tekemään mieli kahvia tai haluaa nauttia lasillisista ystävän kanssa, täytyy paikan olla jotakuinkin merenrantahuvila, ennen kuin hetkestä voi oikeasti nauttia.

Ja itse asiassa. Meillä suomessa löytyy juuri paljon tällaisia paikkoja!

Huomatessani kun vietän turisti viikonloppua läheisten kanssa Berliinissä, eikä näitä viimeisen päälle paikkoja löydy oikeastaan koskaan sieltä missä olet. On äänekästä tienvierusta, roskalavaa, pusikkoa, graffiteja, ihan vaan pari pöytää nököttämässä epämääräisen näköisen liikkeen ulkopuolella (joka silti on täynnä ihmisiä). On täällä tietysti tosi upeitakin paikkoja (kuten kuvassa), usein ne vain tuntuu olevan aikalailla kiven alla ollessaan lähellä jotakin nähtävyyttä – mikä sekin suomalaista kummastuttaa, koska sehän olisi suoranainen myyntimenestys. Mutta berliiniläinen ei tarvitse joen varsi huvilaa vaan vain retkeilypenkin liikkeen ulkopuolelle kävelykadulle, eikä hän edes valmistaudu hermostuen vaikka kaatosade näyttää yllättävän hetkenä minä hyvänsä.

Hetki kohdataan sitten, kun sen hetki on.

Ja mun mielestä. Osa viimeisen päälle identiteettiä on oman tyytymättömyyden värittämistä ulospäin. Että jos nämä ulkoiset asiat vain olisivat kunnossa, sitten minäkin voisin olla oikeasti tyytyväinen.

Kyse on vain siitä, että alat olla tyytyväinen.

Tyytyväinen siitä, että saat jakaa hetken jonkun kanssa, nähdä elämää ympärilläsi, ihan vaikka vain siitä, että olet olemassa ja juot sen viinin.

Mitä siis jos alkaisikin vaan nauttimaan enemmän elämästä?

Ettei tarvitsekaan mennä jonnekin muualle nauttimaan siitä. Toisi ne afterworkit, puistohengailut ja auringonlaskut sinne omaan arkeen.

Elämän ollessa parhaimmillaan niitä kauniita hetkiä, jotka tuo jokaiseen viikkoon.