Oppeja yksinolosta
Tämä vuosi on täynnä kasvua.
Jo alkuvuoden aikana olen kokenut oivalluksia pelosta ja merkityksettömyydestä sekä yksinolemisesta, josta viimeisimmästä en ole vielä kirjoittanut kai suuremmin mitään.
Olen periaatteessa ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Muutettuani pois kotoa aikoinaan muutin yhteen entiseni kanssa noin puolen vuoden jälkeen. Sitä jatkui siihen asti, että erosin noin kahdeksan kuukautta sitten.
Koko sen ajan olen saanut nauttia euforisesta strong independent woman moodista, kokien niin paljon muutosta että ihan ihmetyttää. Kyse on varmaan vain siitä, että oli niin monta vuotta jumissa, muuttumatta, että nyt kaikki muuttuu sitten ja rytäkällä. Ensimmäisen kerran tuota voimaa koeteltiin vasta 10 päivän road tripin aikana muutama viikko sitten.
Sillä kun juot sitä viinilasillista kymmenettä kertaa yksin ja katsot jossain turisti nähtävyydellä kaikkia niitä pareja ja perheitä ja ystävyksiä, kyllä se yksin olemisen hohto siinä vaiheessa karisee. Jäinkin lopulta miettimään: onko se kuitenkin jotenkin järjenvastaista olla yksin, kun ei ihmistä kuitenkaan ole lopulta tehty olemaan yksin – ja vielä jotenkin käskeä jopa nauttimaan siitä.
Oma mielipiteeni on kuitenkin lopulta se, että hyvän elämänlaadun kannalta näen tärkeänä oppina, jos ei oppia nauttimaan niin ainakin sietämään yksinoloa. Lopulta täällä maailmassa kun ollaan ihan oikeasti yksin.
Kehenkään muuhun ei voi vaikuttaa, ei omistaa, ei muuttaa, kuin itseään.
Ja jos ketään ei ympärillä ole, ei ole syytä tyytyä tyytymättömään vaan ottaa elämästä edelleen kaikki irti, vaikka yksin, vaikka se ei olisikaan niin täydellistä kuin jonkun toisen kanssa nautittuna – oli se toinen ystävä tai puoliso. Kaikki ei vain voi olla aina täydellistä (jos koskaan). Tietysti kaikessa on kyse tasapainosta, mutta aina tuohon tasapainoon ei voi vain itse vaikuttaa – ja silloin on otettava se mitä saa.
Pelkäsin johonkin ikävuoteen asti yksin jäämistä. Nyt musta tuntuu, että seison jo melko vahvasti kahdella omalla jalallani, ollen yksin. Joka voi tarjota yksilön jollekin toiselle ja myös hyväksyä hänet yksilönä. Ja mun mielestä se on upeaa. Olla yksilö.
Että opin yksin olemisen taidon.
Aina hetkittäin myös jopa nauttien siitä omasta yksinäisyydestään, nähden sen oikeastaan jopa voimavarana kaikkeen hyvään, mitä elämä voi tuoda tullessaan.
Viimeksi:
Lue myös:
Riittääkö rakkaus – ja pitääkö erotessa vihata?
Mitä on hyvä elämä? – 7 x oivallusta
