se nainen
Ei kesään kuulu punaviini,
ei auringonlaskut eikä nousut.
Jopa mustat vaatteet tuntuu jotenkin väärältä
tai se, että laittaisi ysiltä tai kympiltä nukkumaan.
Toisin sanoen
minä tunnun väärältä.
Olen syksy ja kevät. Talvikin, mutten kesä. Kuka olisin kesäisin? Sen etsin, ensi kesänä, ajattelen.
Katson erästä romanttista sarjaa ja ymmärrän, miksi karkaan ajatuksissani erämaihin ja pieniin kalastajakyliin. Noihin kyyliin on unohdettu se vahva nainen, jonka prinssi lopulta löytää. Ja jos sä haluat oikeen romanttisen movie set upin, et sä laita tarinaa kesäaurinkoon vaan ennemminkin syyssateeseen. Mieluiten takkatulen ääreen, niin että tuuli vihmoo.
Ehkä tuosta syystä mä etsin noita hetkiä elämästäni.
Että oon se nainen yksin puiston penkillä.
Se nainen yksin vaeltamassa.
Se nainen yksin lentokoneessa.
Se nainen yksin joessa uimassa.
Se nainen yksin kahvilassa.
Elän päässäni romanttista elokuvaa.
Ehkä joku toinen on valinnut draaman. Toimintaelokuvan. Tai jonkun komedian.
Ajattelen, että romanttisuus on ennen kaikkea mielentila. Se taajuus, mille aivojesi sähkökäyrät ovat asettuneet. Niiden läpi maailma näyttää aika usein aika kivalta paikalta. Kauneutta voi nähdä vain siellä, minne katse asettuu.
Tuntuu vapauttavalta päästää viimein irti koko eliniän mittaisesta taakasta. Kuulen jo korvissani hänet, joka riemuitsee: viimein! Viimein hän ymmärsi. Viimein hän ei yritä pakottaa elämäänsä haluamansalaiseksi, viimein hän on antanut elämälle periksi, viimein lakannut hallitsemasta. Viimein jopa sen kipeimmän asian kohdalla. Oman yksinäisyyden.
Kuin osa itsestäni olisi kuollut, siltä se tuntuu. Jokin hahmo otti ja lähti, jätti jälkeensä hiljaisuuden. Tyhjyyden. En tunne, on vain tyyntä, sellaista tyyneyttä, jota tunnet kun kovasti olet yrittänyt ja viimein antanut periksi. Kun on antanut periksi, ei jaksa enää välittää. Etten kurottelekaan sinne ja tänne ja huuda apua ja rakkautta. Vaan olen vain, ihan levollisesti itsessäni. Ja se riittää. En jaksa enää haroa ilmaa, en yrittää tarttua, en vetää lähemmäksi. Annan olla.
Ennen olen kohdannut tilanteen kuin haasteena, joka mun tulisi ratkoa. Että mussa on jotain vikaa, jota tulisi korjata. Että mun pitäis oppia jotakin, tehdä jotain oikein, sitten löytäisin paikkani. Löysinkin, en vain sieltä, mistä luulin sen löytyvän.
Olen alkanut ajatella:
ainut hetki, kun en tunne olevani yksinäinen, on hetki, kun olen oikeasti yksin. En taida tuntea itseäni koskaan yhtä yksinäiseksi, kuin ollessani toisen seurassa, jalostin vielä lisää ajatusta.
Ja miten ihminen asian ratkaisee? Hän alkaa hakemaan yhä enemmän toisten seuraa, luullen sen poistavan yksinäisyyden. Vaikka tilanne on juuri päinvastoin. Mitä enemmän yksin, sitä tasapainoisempi olen. Miksi en ole sitä aiemmin ymmärtänyt? Koska olen niin kovin katsonut niitä kaikkia muita.
En ehkä koskaan ole oikeasti tunnustellut, miltä tuntuu jättäytyä elämän syleilyyn. Että on niin yksin, kuin elämä haluaa sinun olevan yksin. Olen pelännyt, etten pärjääkään. Että sattuu. Että sitten en vasta kelpaakaan. Että jokin musta-aukko tulee ja imaisee ja kaikki ympäriltäni katoaa. Ehkei katoakaan, jos uskaltais vaan luottaa elämään?
Ennemminkin sitä on peilannut vain ympäristöään, joka kertoo, että ihmisyyteen kuuluu tehdä asioita yhdessä. Nyt ymmärrän, että ehkei minun kuulukaan. Ei yksinäisen suden taida kuulua. Ei tietystikään täysin kirjaimellisesti. On mulla kivoja juttuja porukallakin tulossa, kuten mökkireissu kavereiden kanssa ja viisi ruokalajia perheen kesken. Mutta lopun aikaa. Lopun aikaa olen se nainen. Se nainen katseli itselleen mökkiä jo niin kaukaa, kuin Suomen rajojen sisällä on mahdollista päästä.
Vaikka olenkin tehnyt elämässäni paljon asioita yksin, viimein olen asian kanssa oikeasti sinut. Enemmän kuin sinut. Tunnen suurta voimaa. Voimakas on hän, joka ei pelkää. Hän ei pelkää, jolta ei voi viedä mitään. Häneltä joka on antanut periksi, ei ole mitään vietävää.
Entä se hetki kun joku päivä yksinäinen susi kohtaa toisen suden?
Tuo hetki mahtaa olla maaginen, se sellainen, josta kaikki elokuvat on tehty.
Olen tainnut tavatakin yhden sellaisen. Aika monta kertaa. Tiedän sen, vain katsomalla. Kerrankin sinä syysaamuna, vielä niin varhaisena että aurinko oli vasta juuri ehtinyt nousta, näin hänen nousevan joesta, pukevan vain paitansa ylleen ja juoksevan vastakkaiseen suuntaan. Olisin voinut juosta perään. Ehkä joku kerta juoksenkin. Vielä kun törmäämme, niin luulen. Niin kuin monta kertaa tähänkin asti.
Aina kaksi sutta, yksin.
Lue lisää:
