se nainen

Ei kesään kuulu punaviini,

ei auringonlaskut eikä nousut.

Jopa mustat vaatteet tuntuu jotenkin väärältä

tai se, että laittaisi ysiltä tai kympiltä nukkumaan.

Toisin sanoen

minä tunnun väärältä.

Olen syksy ja kevät. Talvikin, mutten kesä. Kuka olisin kesäisin? Sen etsin, ensi kesänä, ajattelen.

Katson erästä romanttista sarjaa ja ymmärrän, miksi karkaan ajatuksissani erämaihin ja pieniin kalastajakyliin. Noihin kyyliin on unohdettu se vahva nainen, jonka prinssi lopulta löytää. Ja jos sä haluat oikeen romanttisen movie set upin, et sä laita tarinaa kesäaurinkoon vaan ennemminkin syyssateeseen. Mieluiten takkatulen ääreen, niin että tuuli vihmoo.

Ehkä tuosta syystä mä etsin noita hetkiä elämästäni.

Että oon se nainen yksin puiston penkillä.

Se nainen yksin vaeltamassa.

Se nainen yksin lentokoneessa.

Se nainen yksin joessa uimassa.

Se nainen yksin kahvilassa.

Elän päässäni romanttista elokuvaa.

Ehkä joku toinen on valinnut draaman. Toimintaelokuvan. Tai jonkun komedian.

Ajattelen, että romanttisuus on ennen kaikkea mielentila. Se taajuus, mille aivojesi sähkökäyrät ovat asettuneet. Niiden läpi maailma näyttää aika usein aika kivalta paikalta. Kauneutta voi nähdä vain siellä, minne katse asettuu.

Tuntuu vapauttavalta päästää viimein irti koko eliniän mittaisesta taakasta. Kuulen jo korvissani hänet, joka riemuitsee: viimein! Viimein hän ymmärsi. Viimein hän ei yritä pakottaa elämäänsä haluamansalaiseksi, viimein hän on antanut elämälle periksi, viimein lakannut hallitsemasta. Viimein jopa sen kipeimmän asian kohdalla. Oman yksinäisyyden.

Kuin osa itsestäni olisi kuollut, siltä se tuntuu. Jokin hahmo otti ja lähti, jätti jälkeensä hiljaisuuden. Tyhjyyden. En tunne, on vain tyyntä, sellaista tyyneyttä, jota tunnet kun kovasti olet yrittänyt ja viimein antanut periksi. Kun on antanut periksi, ei jaksa enää välittää. Etten kurottelekaan sinne ja tänne ja huuda apua ja rakkautta. Vaan olen vain, ihan levollisesti itsessäni. Ja se riittää. En jaksa enää haroa ilmaa, en yrittää tarttua, en vetää lähemmäksi. Annan olla.

Ennen olen kohdannut tilanteen kuin haasteena, joka mun tulisi ratkoa. Että mussa on jotain vikaa, jota tulisi korjata. Että mun pitäis oppia jotakin, tehdä jotain oikein, sitten löytäisin paikkani. Löysinkin, en vain sieltä, mistä luulin sen löytyvän.

Olen alkanut ajatella:

ainut hetki, kun en tunne olevani yksinäinen, on hetki, kun olen oikeasti yksin. En taida tuntea itseäni koskaan yhtä yksinäiseksi, kuin ollessani toisen seurassa, jalostin vielä lisää ajatusta.

Ja miten ihminen asian ratkaisee? Hän alkaa hakemaan yhä enemmän toisten seuraa, luullen sen poistavan yksinäisyyden. Vaikka tilanne on juuri päinvastoin. Mitä enemmän yksin, sitä tasapainoisempi olen. Miksi en ole sitä aiemmin ymmärtänyt? Koska olen niin kovin katsonut niitä kaikkia muita.

En ehkä koskaan ole oikeasti tunnustellut, miltä tuntuu jättäytyä elämän syleilyyn. Että on niin yksin, kuin elämä haluaa sinun olevan yksin. Olen pelännyt, etten pärjääkään. Että sattuu. Että sitten en vasta kelpaakaan. Että jokin musta-aukko tulee ja imaisee ja kaikki ympäriltäni katoaa. Ehkei katoakaan, jos uskaltais vaan luottaa elämään?

Ennemminkin sitä on peilannut vain ympäristöään, joka kertoo, että ihmisyyteen kuuluu tehdä asioita yhdessä. Nyt ymmärrän, että ehkei minun kuulukaan. Ei yksinäisen suden taida kuulua. Ei tietystikään täysin kirjaimellisesti. On mulla kivoja juttuja porukallakin tulossa, kuten mökkireissu kavereiden kanssa ja viisi ruokalajia perheen kesken. Mutta lopun aikaa. Lopun aikaa olen se nainen. Se nainen katseli itselleen mökkiä jo niin kaukaa, kuin Suomen rajojen sisällä on mahdollista päästä.

Vaikka olenkin tehnyt elämässäni paljon asioita yksin, viimein olen asian kanssa oikeasti sinut. Enemmän kuin sinut. Tunnen suurta voimaa. Voimakas on hän, joka ei pelkää. Hän ei pelkää, jolta ei voi viedä mitään. Häneltä joka on antanut periksi, ei ole mitään vietävää.

Entä se hetki kun joku päivä yksinäinen susi kohtaa toisen suden?

Tuo hetki mahtaa olla maaginen, se sellainen, josta kaikki elokuvat on tehty.

Olen tainnut tavatakin yhden sellaisen. Aika monta kertaa. Tiedän sen, vain katsomalla. Kerrankin sinä syysaamuna, vielä niin varhaisena että aurinko oli vasta juuri ehtinyt nousta, näin hänen nousevan joesta, pukevan vain paitansa ylleen ja juoksevan vastakkaiseen suuntaan. Olisin voinut juosta perään. Ehkä joku kerta juoksenkin. Vielä kun törmäämme, niin luulen. Niin kuin monta kertaa tähänkin asti.

Aina kaksi sutta, yksin.

Lue lisää:

Miksi pelkäisin?

Blogit.fi

Instagram

hyvinvointi mieli

suurin ongelmamme on merkityksetön työ – ja sille pitäisi tehdä jotakin

Olen lomalla.

Itse maksetulla vapaalla.

Enkä tahdo malttaa nukkua, kun tekstiä vaan purkautuu jostain sisimmästä. Viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla.

Sitä tunnetta rakastan.

Että pää leijuu pilvissä ja elämä on niin kepeää, että voisi lentää. Lentääkin voisi, ihan minne tahansa. Kaikki maailmassa jos tuntuu mahdolliselta.

Se tunne kuitenkin katoaa, kun arki painaa päälle. Siivet katkaistaan ja lintu laitetaan takaisin häkkiin.

Mutta mitä merkitystä sillä kaikella on, voisit kysyä. (Et saa siitä rahaa joten ei sillä silloin mitään merkitystä ole, voisi joku kapitalisti lisätä.) Eihän elämän sellaista kuulu olla, vaan puurtamista ja ahkeroimista ja rahan luomista. Sitä tavallista elämää.

Sillä on merkitystä sillä tavalla, että vaikka itse työ onkin ihan mukavaa, se sellaisenaan ei tuo mulle merkitystä, siinä missä aamuhaahuilu, auringonlaskut, kahviloissa istuminen ja sitä myötä oivaltaminen ja kirjoittaminen tai siis sekä että. Se tunne on parasta mitä on. Oikeastaan niiden tasapaino, se hienojakoisuus, jossa rutiininomaiseen tylsyyteen sekoittuu vapaata luovuutta.

On sellaisiakin ammatteja tietysti, jossa voi luoda uutta, muttei kaikille. Uskaltaako sanoa ettei edes suurimmalle osalle? (Vai olenko taas sumentunut normin käsitteen koskemaan vain itseäni?)

Työmme on hyvin mekaanista suorittamista, jossa uuden oppimiselle tai luomiselle ei ole juuri mahdollisuutta. Sen sijaan teet valmiiksi määrättyjä asioita valmiiksi määrätyllä tavalla valmiiksi määrättyyn aikaan. Jos taas palataan esimerkiksi Maslown tarve hierarkiaan, ihmisyyden ylin tarve, kun kaikki muut tasot on hoidettu, on itsensä toteuttamisen tarve. Se tarve, jossa luot ja opit uutta. Kehityt.

Siihen sä tarvitset energiaa, sellaista vapaata energiaa, minkä työssäolo ja sen päälle omasta hyvinvoinnista esimerkiksi liikunnan ja ruoan ja sosiaalisten suhteiden muodossa huolehtiminen sulta vie (ne maslown tarpeet mitkä on toteutettava ennen ylintä itsensätoteuttamisen tasoa). Mutta sellaisen ihmisen, joka näistä tarpeista huolehtii jo enemmän kuin tarpeeksi, tarvitsee myös päästä luomaan uutta, olemaan luova, siten kehittyä. Sitä voitaisiin kutsua jopa perus tarpeeksi sillä tarve se on ollut siitä asti, kun otimme jalat alle, sytytimme tulen ja oivalsimme tietoisuutemme. Jotta toteuttaisit ihmisyyden syvintä olemusta, tuntisit itsesi merkitykselliseksi ja onnelliseksi etkä mekaaniseksi rattaiston suorittajaksi.

Omalla kohdallani oon onnekseni uskaltanut ja pystynyt vaikuttamaan tähän itse. Tietysti pelkään, että joku päivä pomo sanoo mulle, ettei se ole enää mahdollista. Menettämälleni rahalle mulle ei ole mitään väliä, mutta ei ole olemassa mitään sellaista lakia, joka turvaisi mulle tällaisen omavalintaisen oikeuden vaan viimekädessä se, mitä työ tarvii, ohittaa minun henkilökohtaisen tarpeeni. Tänä vuonna oon tähän mennessä pitänyt kolme ylimääräistä vapaaviikkoa sekä tehnyt 4 – 5 kuukautta 80% työaikaa.

Työstä vapautuneen ajan käytän itseni kehittämiseen. Jotta tuntisin, että elämässä on jotain järkeä. Että elämä olisi hyvää, sellaista, jota tuntuu hyvältä elää. Ja jota jaksaa elää. Se on elämistä kaikilla maslown hierarkian tasoilla. Silloin myös tunnet suurinta merkityksellisyyden tunnetta, mitä ihminen voi tuntea.

Luin joskus keskusteluja neljän päivän työviikosta, jossa törmäsin kelpoon kyseenalaistamisväitteeseen siitä, että riittäisikö se neljäkään lopulta. Onko tässäkin asiassa se vähän vähemmän loputon suo tarvottavaksi? Kun nyt jotakin pitää aina vaan parantaa.

Onhan se osin tottakin. Tuskin tulee koskaan olemaan maailmankaikkeudessa sellaista päivää, että ihminen oppisi täysin olemaan tyytyväinen siihen, missä ja miten on. Tarkoittaako se kuitenkaan sitäkään, että vallitsevaa tilannetta tulisi sitten sietää hampaat irvessä, vain koska tietää, että seuraava tavoite tulee kuitenkin kohta perässä – ehkä siten saavuttaen lopulta jopa sen 15 tuntisen työviikon, minkä taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930. Ennuste on toteutunut sikäli, että sen mukaiset tuottavuusrajat on jo saavutettu. Mutta sitä hän ei voinut tietää, että pitäisimme edelleen rahan haalimista itseistarkoituksena (suosittelen lukemaan tilastokeskuksen linkin artikkelin.)

Eikö muuttuminen ole osa ihmisyyttä? Muuttumista kohti parempaa ihmisyyttä. Kasvamista ja kehittymistä, koko ihmisiän ajan.

Mitä siis 15 tuntisen työviikon jälkeen tulee?

Mene ja tiedä. Jotain uutta kuitenkin, joka vie meitä ihmiskuntana eteenpäin.

Tuskin hän, joka päätti alkaa hakata kiveä kiveä vasten 1.6miljoona vuotta sitten ajatteli, että lopputuloksena olisi maailma, jossa elämme nyt.

Lue lisää:

kuin satunnainen rakastaja

tänään en muuttaisi mitään

raha katoaa, jos et käytä sitä johonkin, millä on merkitystä

Blogit.fi

Instagram

hyvinvointi mieli