Parasta Berliinissä, so far
Mä tajusin oikeastaan viime viikolla, ettei mua kiinnosta perusnähtävyydet ollenkaan. Ehkä se on vähän semmonen must do, mutta samalla ymmärrän, ettei ne anna mulle mitään. Sen sijaan nää ihmiset täällä antaa mulle jotain.
Ja sitä mä rakastan tässä kaikessa eniten. Uusien ihmisten kohtaamista. Tarinan kuulemista. Siitä mistä on tullut ja minne menossa, miksi on muotoutunut tähän hetkeen juuri siten kuin on. Ja mulle tulee vaan palavasti sellainen tunne, että mä haluaisin kirjoittaa nuo kaikki tarinat ylös.
Mä oon niin tyytyväinen, että oon Berliinin vaikutuksen alaisena juuri nyt. Tää kaupunki vetää puoleensa taiteellisia ja personaallisia ihmisiä, ihmisiä tarinoilla. Se saa myös mut haluamaan muuntautumaan hiukan tuohon suuntaan, imemään ihan hirveästi noita vaikutteita. Jutellessa, tavatessa ja kuullessa sitä ottaa aina jotakin tuosta ihmisestä mukaansa, lisää omakseen.
Joka aamu tapaan kielikurssilla 12 täysin erilaista ihmistä ympäri maailma. Joku on Etelä-Koreasta, toinen Meksikosta, Afganistanista, Kanadasta tai Englannista. Joku on viisikymmentä, toinen kaksikymmentä. Mies tai nainen. Kotiäiti, työntekijä, opiskelija tai opettaja. Ja mä oon ihan haltioissani. Näin monta ihmistä,
ja meidän elämä risteää juuri nyt juuri täällä.
Osaltaan Berliini on välillä kolkko ja harmaa, vaikka on täällä paljon kauneuttakin. Mutta se kaikista kaunein löytyy sieltä pinnan alta. Ja mä mietin vaan, mistä jään paitsi, jos en tutustu jokaiseen kaupunkiin juuri samoin. Millaisia vaikkapa Pariisi tai New York olisivatkaan olleet, jos olisin nähnyt ne juuri samoin. Juuri tähän kaupunkiin sulautuminen on käynyt todella helposti, eikä mulla mennyt päivääkään löytää sitä omaa paikkaani.
Ja mä huomaan miettiväni lähes päivittäin, kuinka mä vaan rakastan elämää juuri nyt.
Sitä että mä voin elää hetkessä ja tehdä sitä miltä tuntuu. Rakentaa päivää sen mukaan miltä tuntuu. Istua kahvilaan, ottaa lasin viiniä, katsella kadulle ja nauttia siitä strong independent woman moodista.
Ja ne aamut.
Musta on tullut aamuihminen.
Eikä elämässä ole mitään sen parempaa, kuin herätä 6-8 aikaan, ilman kelloa, aamun hiljaisuuteen. Siinä tunnelmassa on vaan jotakin, mitä mä syvästi rakastan.
Kaiken tämän kai sanoen sitä, että juuri nyt oon täynnä toivoa.
Ja tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.
Viimeksi:
Lue myös:
Ensimmäinen viikko Berliinissä