Aupairiksi – 28 vuotiaana?

Kun mä käyn joka päivä töissä ja katson niitä samoja kaavoja jotka toistuu päivästä toiseen, kuunnellen niitä samoja sanoja, jotka sanotaan aina uudestaan,

mä vaan nään mun silmissäni kuinka aika valuu läpi sormien.

Ja se tuntuu ihan hirveältä. Musta se tuntuu ajan tuhlaamiselta. Ja musta alkaa tuntua siltä, etten ole enää siellä missä pitäisi.

Mä oon yrittänyt miettiä, miksi mulla on niin kova tarve muuttua aina tasaisin väliajoin. Enkä mä keksi sille mitään aukkoa, mitä paikkaisin. Tässä viimeisten vuosien aikana olen ihan todella koittanut ottaa elämästä selkoa, muovannut sitä niiden tärkeiden asioiden ympärille eli nauttinut pienistä asioista ja ihmisistä. Itse asiassa tästä tuleekin mieleen Buddhan oppi siitä, että elämä on kärsimystä.

Sillä kun ensimmäistä kertaa kuuluu jonnekin ja on mitä menettää, tuntuu jopa haikeammalta lähteä.

Enkä silti voi olla lähtemättä.

Mä luulen että kyse on vaan siitä että oon minä. Ja mä oon halunnut seikkailla jo yläasteikäisestä asti. Jo silloin mun unelmat oli suuria ja pieniä, haaveina maailmasta. Jolloin mä mietin niitäkin seikkailijoita silloin aikojen alussa, kun kuvia ei välitetty instagramin kautta. Jokin jano noillakin ihmisillä oli, joskaan en mä samaan huimapäisten kategoriaan kuulu, tai ehkä kategoriaan mutta kuitenkin toiseen äärilaitaan. Aina tasaisesti muuttuen, hitaasti, vähän pienemmillä seikkailuilla.

Ja mä luulen että mä tarviin muutosta tunteakseni kasvua. Kasvu saa mut tuntemaan itseni merkitykselliseksi, että olen elossa. Tätä miettiessäni löysin ymmärryksen sydänyhteydestä, että toteuttaa sitä oppia mitä on tullut tänne oppimaan.

Enkä mä jaksa enää odottaa.

Tulevaisuudesta ei voi tietää mitään varmasti. Tällä hetkellä se näyttää koronan osalta ensimmäistä kertaa jo hiukan valoisalta. Mutta jos sen haluaa olevan juuri niin kuin ennen pari vuotta sitten, saa varmasti vielä odottaa. Enkä mä enää pysty.

Siksipä juuri nyt mä vietän ensimmäistä päivää Berliiniläisessä yksinhuoltajaperheessä.

Enkä palaa virkaani seuraavaan viiteen kuukauteen.

Sinällään ei ole mikään unelmien unelma muuttaa enää 28 vuotiaana jonkun toisen nurkkiin, mutta se on kuitenkin se, minkä voin ottaa käsiini juuri nyt.

Olla vapaa valitsemaan toisin.

Ja se on se mun unelma.

Ensi viikolla musta tuskin kuuluu mitään. Palataan asiaan sen jälkeen 🙂

Viimeksi:

Sanaton

Lue myös:

Mikä on elämän salaisuus?

Yksi vaihtoehto irtiotolle: working holiday

Edelleen tavaroita metsästellen – kehittyykö ihminen sittenkään?

hyvinvointi oma-elama
Kommentit (3)
  1. Mie kans...
    27.2.2022, 16:47

    Olet siis kasvanut edellisestä työstäsi ulos , se ei tarjoa enään uutta haastetta mihin olisi palava tarve tarttua, tuttujen rutiinien tuntuessa tylsiltä . On rohkea veto tempaista itsensä irti kaikesta ja lähteä kohti uutta tuntematonta, mutta sinä todella taisit tarvita juuri tämmöistä irtiottoa kaikesta, iloitsen puolestasi uskon että haaste on hyvä ja tuonee lukuisia vastauksia tulevaisuuden kysymyksiin. Hieno juttu ,voimia ja iloa tuleviin päiviin ja kirjoittele kun kirjoittamisen aika . 😃

    1. Todella tarvitsin! Ja olin tarvinnut jo pitkään, nyt vasta viimein sitten oli kaikki rohkeus kerättynä. Ensimmäisten hetkien perusteella voin sanoa, ettei kaduta ollenkaan 🙂

      1. Mie kans...
        28.2.2022, 06:51

        Itse tein hiljattain saman tyyppisen ratkaisun, vaihdoin työpaikkaa aivan eri tyyppiseen työhön,eikä kaduta yhtään, pikemminkin kysyn itseltäni ,miksen vaihtanut aiemmin. Ei tämäkään välttämättä mikään ns. Eläkevirka ole mutta kaikki aikanaan 🤔😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *