ryppynen ja kulahtanut
”Vau et näytä yhtään 29 vuotiaalta!!!!” kuulen aika usein, niiltä lähes kymmenen vuotta nuoremmilta matkaajilta.
Kai sitä ittekin joskus aatteli, että 30 vee ois vanha.
Ryppynen ja kulahtanut.
Ettei sitä enää huitele missään maailmalla, että jo siihen mennessä oot valmis, sulla on perhe, talo ja työ ja piste. No, on mulla työ.
Jonka taian haluta vaihtaa.
Musta on ihanaa ajatella, etten oo koskaan valmis. Ei tuu päivää, jona olisin silleen, että nyt ei tarvi enää kasvaa. Tai jos tulee, sekin on ok, mutten oikein usko siihen.
Kasvu kun ei rajoitu johonkin tietyyyn ikään.
Kasvulle ei oo olemassa viimeistä käyttöpäivää.
On vain tämä päivä, johon oot kasvanut eilisestä, huominen, joka on joskus eilinen. Sitä on elävä ihmisolento, oli ihmisikä mikä tahansa, eikä mahdollisuudet pääty johonkin tiettyyn ikään.
Sillä kuten totesin pari kuukautta takaperin Australiassa:
ei elämästä tarvitse tietää mitään valmiiksi.
Elämä on ihanaa kun siitä ei tiedä mitään valmiiksi.
Ja tässä
on nyt
viimein
taas ihan helkkarin hyvä olla.
Sen muutaman kuukauden toivottomuuden ja sekavuuden jälkeen.
Kaikki vaan selkeni tuona yhtenä iltana Balilla, kun sanoitin itselleni sen, että oon tainnut kadottaa mun elämän punaisen langan.
Kun ymmärsin, että muututtuani niin paljon, myös mun tarkoitus on ehkä vähän muuttunut – tai ei edes välttämättä täysin muuttunut mutta että tarvitsen vain uuden tarkoituksen – ja löysin jälleen levollisuuden.
Ehkä myös valitsin jonkunlaisen siemenen uudelle alulle.
Onko kolmenkympin kriisi viimein ohi?
Toivon niin.
Uskon niin.
Ja siinä istuskellessani Hakonessa onsenissa häkeltyneenä kauneudesta,
niin että henki salpautuu,
tunsin syvää kiitollisuutta kaikkeutta kohtaan.
Tämänkin hetken saan ottaa mukaan.
Tämäkin hetki on opettanut mulle jotain.
Lue lisää:
