11.9.2020 simplyannika

TAVAROIDEN VÄHENNYS TAPAHTUU VAIHEITTAIN

Musta tuntuu, että tavaroiden vähennys on kuorimista kerros kerrokselta. Kerros kerrokselta päästään syvemmälle. Paljaammalle.

Ja joka kerrokselta tavarasuhde muuttuu.

Ensin lähtevät turhat tavarat, suoranaiset roskat. Sellaiset, jotka olisi pitänyt poistaa jo aikoja sitten, muttei ole saanut aikaiseksi.

Sen jälkeen pitääkin jo vähän miettiä. Vähennys on kuitenkin vielä suhteellisen helppoa. Poistetaan tavaraa lähinnä sen mukaan, mitkä ovat vähimmällä käytöllä ja siis vähiten mieluisia.

Lopulta alkaa vasta todellinen arvottaminen. Ja siinä kohtaa on helppo luovuttaa sekä palata alkuun. On raskasta pohtia. Kyseenalaistaa kaikki, jopa itsensä. Kohdata haaveminä ja todellinen minä. Kohdata maailma sekä oma mieli. Kyse ei olekaan enää tavarasta, vaan sinusta. Jos siihen kykenee, herää. Herää tähän maailmaan tietoisempana.

Yhtenä päivänä tuskastuttaa, toisena jumittaa ja sitten taas liitelee eteenpäin. Kaikki onkin jouhevaa matkailua. Kaikki vie aikaa. Yleensä ottaen lukemieni tarinoiden perusteella matka yksinkertaisempaan vie helposti vuosia. Eikä tässä maailmassa kai kovin valmis voi olla koskaan.

Kun arvottamista jatkaa, tavarasuhde muuttuu neutraaliksi. Silloin myös kuluttamista katsoo erillä tavalla. Tunnepitoinen suhtautuminen alkaa hälvetä ja tavaroita on helpompaa katsoa sellaisina kuin ne ovat – käyttötavaroina. Niiden paikkaa määrittelee funktio.

Onko niillä jokin syy olla olemassa elämässäni?

Muukin syy, kuin pelko.

Ja yhtäkkiä sitä huomaakin repivänsä verhoja alas. Elävänsä ilman mattoja. Haaveilevansa televisiottomuudesta. Vaikka alun alkaen pelkän muumimukin vähentäminen saattoi olla vaikeaa.

Samalla tuntien itsensä vapaaksi.