TYÖN TEHOKKUUDESTA JA SEN KANNATTAVUUDESTA
Voiko tuottavuutta saavuttaa jopa päinvastaisella ajattelulla enemmän kuin sillä hampaat irvessä puurtamisella?
Mitä jos töissä vaikka saisi ottaakin 15 minuutin päikkärit (puuttumatta toteutukseen) tai puolikas ruokatunti muutettaisiinkin tunniksi, josta puolikkaan voisi käydä vaikka ulkona ulkoilemassa. Millainen vaikutus tällaisilla pienillä muutoksilla voisi olla työhyvinvointiin – ja siten tehokkuuteen?
Tätä mä oon miettinyt viime aikoina töissä. Töissä, jossa työn luonne vaihtelee, jossa välillä on enempi työtä kuin toisena hetkenä, mutta nuo hiljaisetkin hetket pitäisi täyttää kiireellä, ettei ylimääräiselle tauolle kahvihuoneen sohvallekaan uskalla istua.
Sekä sitä, kuinka paljon sellainen väkinäisyys aiheuttaakin negatiivisuutta.
Tehokkuuden ihannointi johtaa mun mielestä itse asiassa tehottomuuteen. Ehdottomuuden ihannointi. Että tiukkoja sääntöjä ja normeja vaikkapa tauoista tulee noudattaa – ja kaiken sen ulkopuoliset minuutit maksimoida tuottavuus. Sen seurauksena töistä alkaa laistaa, puhelimen kaivaa taskusta heti kun siihen tulee tilaisuus, väsyen ja turhautuen paineeseen, siihen mielikuvan ristiriitaan mitä pitäisi olla ja mihin pystyä, mutta mitä toisaalta ei itse koe olevansa, juuttuen itseään toistavaan kierteeseen.
Mitä jos töissä voisi kuunnella enemmän sitä omaa sisintään?
Jos olisikin juuri pitänyt ruokatauon, mutta tekisikin heti kohta mieli kahvia, mutta kahvitaukoonkin on vielä aikaa. Jos vain saisikin kuunnella sitä jaksamattomuuttaan, käydä juokasemassa sen kahvin, jatkaa sitten paremmalla mielin töitä. Tehdä tuottavammin niitä töitä silloin kuin tekee.
Voiko samaan lopputulokseen päästä, vaikka erilaisella toteutuksella?
Säännöt ovat hyviä. Ne takaa tasa-arvoisuuden. Mutta milloin niitä on liikaa, milloin ne rajoittaa jopa toteuttamasta työtään parhaalla mahdollisella tavalla? Jokainen sääntö on poissa siitä omasta luontaisesta rytmistä, tavasta olla.
Sielun äänestä.
Tulee mieleeni lukemani oppi pitkän elämän salaisuudesta japanilaisittain: ettei eläkkeellekään tarvitse (tai ole suotavaakaan) jäädä, vaan puuhastella koko ajan jotakin.
Mitä jos sitä saisikin siis puuhastella enemmän siihen omaan rytmiinsä, eikä aina toisen määräämän rytmiin pakotettuna?
Jossa työyhteisönä yhdessä vastataan töiden toteutumisesta, mutta myös lopulta siitä tavasta, miten ne toteutuu. Että juurikin se työntoteutus voisi olla vapaampaa, kunhan määrätyt työt täyttyy.
Saisikin välillä enempi vain puuhailla. Tarkoitti se sitten ylimääräistä taukoa, 15 minuutin torkkuja tai vaikkapa hetkellistä ulkoilua, miten se sinä päivänä ilmenisikin.
Olisiko työelämän sääntöjä aika päivittää?
Viimeksi:
ELÄMÄ NAUTTII VAIHTELUSTA – SIITÄ PIENESTÄKIN
Lue myös:
VASTAAKO TÄMÄN PÄIVÄN YHTEISKUNTA YKSILÖN TARPEISIIN?