TYÖN TEHOKKUUDESTA JA SEN KANNATTAVUUDESTA

Voiko tuottavuutta saavuttaa jopa päinvastaisella ajattelulla enemmän kuin sillä hampaat irvessä puurtamisella?

Mitä jos töissä vaikka saisi ottaakin 15 minuutin päikkärit (puuttumatta toteutukseen) tai puolikas ruokatunti muutettaisiinkin tunniksi, josta puolikkaan voisi käydä vaikka ulkona ulkoilemassa. Millainen vaikutus tällaisilla pienillä muutoksilla voisi olla työhyvinvointiin – ja siten tehokkuuteen?

Tätä mä oon miettinyt viime aikoina töissä. Töissä, jossa työn luonne vaihtelee, jossa välillä on enempi työtä kuin toisena hetkenä, mutta nuo hiljaisetkin hetket pitäisi täyttää kiireellä, ettei ylimääräiselle tauolle kahvihuoneen sohvallekaan uskalla istua.

Sekä sitä, kuinka paljon sellainen väkinäisyys aiheuttaakin negatiivisuutta.

Tehokkuuden ihannointi johtaa mun mielestä itse asiassa tehottomuuteen. Ehdottomuuden ihannointi. Että tiukkoja sääntöjä ja normeja vaikkapa tauoista tulee noudattaa – ja kaiken sen ulkopuoliset minuutit maksimoida tuottavuus. Sen seurauksena töistä alkaa laistaa, puhelimen kaivaa taskusta heti kun siihen tulee tilaisuus, väsyen ja turhautuen paineeseen, siihen mielikuvan ristiriitaan mitä pitäisi olla ja mihin pystyä, mutta mitä toisaalta ei itse koe olevansa, juuttuen itseään toistavaan kierteeseen.

Mitä jos töissä voisi kuunnella enemmän sitä omaa sisintään?

Jos olisikin juuri pitänyt ruokatauon, mutta tekisikin heti kohta mieli kahvia, mutta kahvitaukoonkin on vielä aikaa. Jos vain saisikin kuunnella sitä jaksamattomuuttaan, käydä juokasemassa sen kahvin, jatkaa sitten paremmalla mielin töitä. Tehdä tuottavammin niitä töitä silloin kuin tekee.

Voiko samaan lopputulokseen päästä, vaikka erilaisella toteutuksella?

Säännöt ovat hyviä. Ne takaa tasa-arvoisuuden. Mutta milloin niitä on liikaa, milloin ne rajoittaa jopa toteuttamasta työtään parhaalla mahdollisella tavalla? Jokainen sääntö on poissa siitä omasta luontaisesta rytmistä, tavasta olla.

Sielun äänestä.

Tulee mieleeni lukemani oppi pitkän elämän salaisuudesta japanilaisittain: ettei eläkkeellekään tarvitse (tai ole suotavaakaan) jäädä, vaan puuhastella koko ajan jotakin.

Mitä jos sitä saisikin siis puuhastella enemmän siihen omaan rytmiinsä, eikä aina toisen määräämän rytmiin pakotettuna?

Jossa työyhteisönä yhdessä vastataan töiden toteutumisesta, mutta myös lopulta siitä tavasta, miten ne toteutuu. Että juurikin se työntoteutus voisi olla vapaampaa, kunhan määrätyt työt täyttyy.

Saisikin välillä enempi vain puuhailla. Tarkoitti se sitten ylimääräistä taukoa, 15 minuutin torkkuja tai vaikkapa hetkellistä ulkoilua, miten se sinä päivänä ilmenisikin.

Olisiko työelämän sääntöjä aika päivittää?

Viimeksi:

ELÄMÄ NAUTTII VAIHTELUSTA – SIITÄ PIENESTÄKIN

Lue myös:

VASTAAKO TÄMÄN PÄIVÄN YHTEISKUNTA YKSILÖN TARPEISIIN?

UNOHDA KAIKKI MITÄ TIEDÄT ELÄMÄSTÄ

MIKSI OSA-AIKAISUUS ON NIIN HAASTAVA JUTTU?

hyvinvointi mieli
Kommentit (3)
  1. Itselleni työelämässä yksi sietämättömimmistä asioista on juuri ajatus siitä, että joku muu määrää, milloin teen mitäkin. Tämä ei johdu siitä, että olisin vain laiska ja koettaisin luistaa töistä. Päinvastoin hoidan aina oman tonttini ja pyrin tekemään asiat hyvin. Katson kuitenkin olevani myös tarpeeksi vastuullinen aikuinen, jotta voin itse päättää, milloin ja miten sen teen. Liialliset säännöt ja rajoitukset tuntuvat lähes loukkaavilta – en ole holhottava lapsi!

    Myönnän mukisematta, että vika on varmasti minussa. Työelämään kuuluu olennaisesti se, että joku muu asettaa sääntöjä ja rajoittaa. Se, etten siedä tätä, on epäilemättä jokin henkilökohtainen ongelmani. Siedän koviakin vaatimuksia silloin, kun ne liittyvät siihen, että työntekijän halutaan tekevän työnsä hyvin ja yltävän hyvään suoritukseen – siis olevan työnantajan kannalta tuottava. Sen sijaan säännöt sääntöjen itsensä vuoksi tuntuvat asiattomalta vallankäytöltä – en voi sille tunteelle mitään.

    Tai voinhan minä. Sitä kutsutaan yrittäjyydeksi, ja omalla kohdallani se on varmasti ainoa oikea vaihtoehto. Yrittäjyyden haasteista ja varjopuolista saisi kirjoitettua WC-paperirullan mittaisen listan, mutta itse arvostan äärettömästi juuri sitä, että sitä sääntöjen sanelijaa ei ole. Ihan itse teen, mitä teen, silloin kun teen – ja kannan vastuun siitä.

    Jos suinkin ammatillinen osaaminen ja oma persoona muuten venyvät siihen, suosittelen ainakin harkitsemaan yrittäjyyttä.

    1. Jep nimenomaan, vähän samanlaiset ajatukset täälläkin! Toisaalta sekin on ehkä mietinnän arvoista, että miksi pitää mennä niiden ns ”vaikeimpien” ihmisten mukaan, jotka niitä tiukkoja sääntöjä tarvitsee, jotka lopulta sitten rajoittavat niiden toisten vapautta, jotka kykenevät itseohjaukseen. Yrittäjyys voisikin kiinnostaa, jos vain sellaisen alan löytää, mitä kohtaan tuntee paloa, pelkän rahan vuoksi en siihen ryhtyisi.

      1. Mahdollisuus mielekkyyteen on tosiaan yksi yrittäjyyden parhaista puolista. Siinä voi löytää mielekkyyden, joka työelämässä muuten usein on hukassa. Toki yrittäjyydessä helposti löytyvät myös ympäripyöreät päivät ja uudelle tasolle kohonnut stressi…

        Tasapuolisuuden ajatus menee joskus liian pitkälle ja johtaa juuri siihen, että kaikkien elämää rajoitetaan, kun jotkut eivät osaa toimia työelämässä fiksusti. Eräs ystäväni on esimiesasemassa. Hänen alaisensa ovat ns. suorittavan työn tekijöitä – eikä voi kuin ihmetellä, millainen päiväkotimeininki työpaikalla ystäväni puheiden perusteella usein on! Monet käyttäytyvät kuin viisivuotiaat, ja säännöt on tehty heitä silmällä pitäen. Olen sanonut ystävälleni, että jos olisin hänen alaisensa, olisin varmasti irtisanoutunut, niin loukkaavilta ja aliarvioivilta monet säännöt tuntuvat. Mutta eiväthän ne kaikille ole aliarvioivia. Valitettavasti niiden muutamien mukaan säännöt sitten sorvataan koskemaan jokaista…

        Eräs toinen tuntemani henkilö puolestaan on kunnalla töissä. Sielläkin tasapuolisuus työntää kapuloita rattaisiin: jos joku keksii jotakin uutta ja hienoa, eikös se kariudu siihen, että kunnan muut työntekijät alkavat valittaa, että miksei meilläkin. Tai tähän asti ei usein edes päästä vaan ehdotukset tyrmätään varmuuden vuoksi jo ennen sitä, ettei tasapuolisuutta kyseenalaistettaisi.

        Minusta tasapuolisuutta pitäisi miettiä enemmänkin oikeudenmukaisuutena kuin sellaisena asiana, että kaikkien pitää saada aina samaa. Ne, jotka lapsekkaasti huutavat ”epistä” aina, kun ei toimita täydellisen tasapäistävästi, eivät saisi olla liian määräävässä asemassa siinä, miten työelämän pelisäännöt järjestetään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *