Ensimmäinen alkio ei selvinnyt sulatuksesta. Toinen onneksi selvisi ja se siirrettiin onnistuneesti, mutta nyt meillä on vain kolme jäljellä pakkasessa. Kun kromosomitestauksen tulokset keväällä tulivat, kysyin mieheltä leikilläni, että mitä jos saisimmekin viisi lasta..? Hän ei jostain syystä innostunut ajatuksesta. No nyt emme saa, vaikka haluaisimme.

Alkion menetys tuntuu pahalta, sehän oli hyväksi todettu ja kaiken järjen mukaan sillä olisi ollut edellytykset kasvaa ihmiseksi. Luulen menetyksen tuntuvan vielä pahemmalta, jos siirto epäonnistuu. En ole aiemmin osannut pelätä sulatuksia, mutta nyt mietin vain, että mitä jos seuraavallakin kerralla ensimmäinen sulatettu alkio kuukahtaa? Sitten niitä olisi jäljellä vain yksi, ja minä olisin vaarallisen lähellä uutta hoitokierrosta. Pienikin vastoinkäyminen antaa nykyään katastrofiajattelulle kierroksia, vaikka eihän tässä vielä mitään hätää ole.

Siirron jälkeen lääkäri selitti, että kiinnittyminen on kiinni vain alkion ja kohdun välisestä molekyylitason vuorovaikutuksesta, eli saa elää aivan tavallista elämää. Saa urheilla, uida, saunoa, harrastaa seksiä, mitä vain. Ainoastaan siivoaminen on kuulemma kielletty! Siihen voin suostua, ja aion kyllä juhannuksen kunniaksi nauttia mökillä myös lasillisen shampanjaa.

Olen tuntenut jo muutaman kerran nipistyksiä alavatsalla ja joka kerta mieleeni on tullut, voisiko ne olla kiinnittymistuntemuksia. Sitten muistutan itselleni, että ei se alkio voi kovin moneen kertaan kiinnittyä, random-nipistelyille on tuhat muutakin mahdollista syytä. Ja jos tämä nyt onnistuisikin, en voisi tietää mikä niistä nipistyksistä olikaan se oikea, vai oliko mikään.

Mökille on luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä, enkä jaksaisi odottaa lempeitä kesätuulen  leuhahduksia ja laiturilla istuskelua. Sen shampanjalasin kanssa. Toivotaan, että myös molekyylimaailman tuulet olisivat vihdoin meille suosiollisia.