Ulkonäkö ennen kaikkea?
Netissä pyörii taas juttua siitä, kuinka laihduttamalla ja treenaamalla saa ”seksikkään” kropan, kuinka toiset kuitenkin ovat sitä mieltä, että treenaaminen tekee epänaiselliseksi, ja kuinka täydellisen ulkonäön tavoittelu voi johtaa todella pahoihin ongelmiin. Joskus aikaisemmin leikilläni valittelin sitä, kuinka oma hauis ei näytä yhtä isolta kuin toisten bloggaajien. Nyt olen entistä vakuuttuneempi, että liikuntaa ja ruokavaliota ei kannata suunnitella ainakaan pelkästään sen mukaan, että näyttäisi hyvältä.
Minä leikkimässä veneen perämootoria tyynessä 7/2014.
Sami Sundvik kirjoittaa:
”Ja älä nyt oikeasti väitä ettet haluaisi että vastakkainen sukupuoli pitää vartaloasi ihan helvetin upeana. Et sinä itseäsi varten niitä irtoripsiä, tekotukkaa ja geelikynsiä käytä, etkä varsinkaan tyttökavereitasi varten. Vahinko vaan ettei ne treenattua vartaloa korvaa, oikeasti.”
Ehkä olen todella epänaisellinen, kun en ole ikinä käyttänyt irtoripsiä tai hiuslisäkkeitä. Tekokynnet laitoin kerran, kun pukeuduin naamiaisiin noita-akaksi. Joka tapauksessa minua häiritsee oletus, että nainen tekee kaiken ja kaikkensa ulkonäön vuoksi, jopa niin että toiminnallisesti parempi kroppa ei ole tavoittelemisen arvoinen, jos sattuu olemaan jonkun mielestä epäesteettinen.
Esimerkki toiminnallisesti loistavasta mutta ”epäseksikkäästä” kehosta. Kuva: http://www.nytimes.com/2010/10/19/sports/19iht-SUMO.html?pagewanted=all
Toinen asia, mikä minua monissa aihetta sivuavissa teksteissä häiritsee on se, että ihmisten oletetaan olevan joko sohvaperunoita tai fitnessmalleja (joista jälkimmäisen tavoittelu on toki jokaisen kansallisvelvollisuus). Entä jos ei kuulu kumpaakaan ryhmään? Jos käy salilla, mutta näyttää silti ihan ”tavalliselta”? Onko liikuntaharrastus jotenkin vähemmän arvokas, jos sillä ei saavuta sixpackia? Tai jos ei treenaa kuten urheilija, vaan käy jumppatunneilla silloin kun huvittaa?
Sundvikin mukaan ”seksikkään” kropan saa vapaapainoilla ja raskaalla treenillä. Minä pidän vapaapainoista ja teen salilla pitkälti perusliikkeitä, kuten maastavetoa, kyykkyä, kevennettyjä leuanvetoja, punnerruksia jne. mutta jostain kumman syystä en ole maagisesti muuttunut Sundvikin tekstin kuvituksena olleiden naisten näköiseksi. Eivätkä tietääkseni useimmat voimannostajatkaan ole mitään fitnessprinsessoja, vaikka he nimenomaan ”raskaisiin perusliikkeisiin” keskittyvätkin.
Kolmanneksi, liittyen juurikin tähän ulkonäön asettamiseen toiminnallisuuden edelle, ihmettelen edelleen tätä normaalipainoisten ihmisen intoa laihduttaa. Minä laihduin viime syksynä tahattomasti vatsaoireiden takia sopivaa ruokavaliota etsiessä, ja silloin en todellakaan jaksanut harrastaa juuri kävelyä kummempaa liikuntaa. Kun sain ruokavalion kuntoon ja aloin taas syömään kunnolla, myös rauta alkoi nousta. Nyt viime aikoina olen jälleen laihtunut, enkä todellakaan tiedä miksi (maanantaina menossa verikokeisiin). Näytän varmaan peilistä katsottuna monen mielestä paremmalta (=hoikemmalta) kun vuosiin, mutta samaan aikaan jo painojen näkeminenkin alkaa hengästyttää. Miksi ihmiset haluavat saattaa itsensä tarkoituksella vain ulkonäön vuoksi tällaiseen voimattomuuden tilaan? Itse ottaisin mieluummin menetetyt kilot takaisin sekä elopainossa että kyykkymaksimeissa.