Ex-vegaanin näkökulma ruokakeskusteluun
Jätä mullekin -blogin Otto nosti kissan, vai pitäisikö sanoa kattilan, pöydälle postauksellaan Onko kaikilla lupa syödä mitä haluaa? ja sai aikaan Lilyn mittakaavassa valtavan keskustelun ruokavalinnoista ja niiden eettisyydestä. Koska aihepiiri liippaa vallan läheisesti omaa lähihistoriaani, jatkanpa minäkin hämmentämistä.
Syksyllä 2007 Animalia julkaisi ne kuuluisat possuvideot, jotka pääsivät jopa tv-uutisiin. Seurasi kohu tuotantoeläinten hyvin- ja pahoinvoinnista ja ruuan eettisyydestä. Itse sopivasti herkässä teini-iässä kiinnostuin aiheesta ja ajauduin vähitellen erilaisen nettipropagandan saattelemana vegaaniksi. Tämä oli helppo valinta: vaihdoin maitopurkin toisennäköiseen ja lihapullat falafeliin ja jatkoin elämääni tyytyväisenä omantunnon soimaamatta. Mitä nyt välillä sukulaisilta tuli ihmettelyjä, mutta se jopa sopi piilokapinalliselle teinille.
Viime syyskesällä aloin kärsiä erilaisista epämääräisistä vatsa- ja iho-oireista, jotka pahenivat vähitellen niin, että päädyin erinäisten lääkärien, allergiahoitajan ja ravitsemusterapeutin avulla selvittelemään asiaa. Mitään varsinaista vikaa ei löytynyt, joten minua neuvottiin kokeilemaan fodmap-ruokavaliota. Muuten kiva, mutta fodmap yhdistettynä pähkinäallergiaan sulkee pois lähes kaikki kasvikunnan proteiinin lähteet. Valittavani oli siis jatkaa lähes työkyvyn vievistä oireista kärsimistä tai yrittää dieetin vaihtoa, vaikka se vaati vegaaniruokavaliosta luopumista. Arvanette miten kävi: kauppakassin ja lautasen sisältö meni uusiksi.
En edelleenkään tiedä, olisiko ongelmaan ollut jokin muu ratkaisu tai olisinko jotenkin onnistunut keplottelemaan vegaaniruokavaliolla asiasta huolimatta. Kuten Puutalobaby kirjoitti, kyse on arvoista ja niiden priosisoinnista. Valitettavasti tässä tilanteessa oma hyvinvointini meni arvona edelle eläinten hengistä ja karjatalouden ympäristövaikutuksista.
Eläinoikeusretoriikkaan kuuluu ihmisen ja eläimen tasa-arvoisuus, eli kummankaan henki ei ole toista tärkeämpi. Tämän perusteella minulla ei olisi ollut oikeutta alkaa syödä eläimiä, varsinkaan kun en missään nimessä ollut kuolemanvaarassa. Mutta kuinka moni todella tekisi päinvastaisen valinnan?
Joskus elämänkatsomustiedon tunnilla meille esiteltiin Maslow’n tarvehierarkia-pydamidi, jossa alimpana olivat perustarpeet kuten ruoka ja turvallisuus, sen jälkeen erilaisia sosiaaliseen ja psyykkiseen perushyvinvointiin liittyviä asioita ja ylimpänä henkiset ja eettiset kysymykset. Jos pyramidin alimmat tasot eivät ole kunnossa, ihmisellä ei yleensä ole resursseja kiinnittää huomiota ylempiin. Tämä pätee mielestäni myös tähän ruokakeskusteluun: jos ruokaan liittyy terveydellisiä ongelmia tai esimerkiksi riittävän ruokamäärän rahoittaminen on vaikeaa, harva kykeneemiettimään sen eettisiä puolia. Jos joutuu miettimään, kuinka saa lapsensa ruokittua palkkapäivään asti, moniko kiinnittää huomiota siihen, miten tarjouspossun lapsia on kohdeltu? Jos vatsakivuttomana eläminen vaatii kaupassakäyntiä 50-kohtaisen kieltolistan kanssa ja tuoteselosteiden syynäämistä, moniko miettii mitä kipuja ostoskoriin päätyneet munat muninut kana on ehkä kärsinyt?
En halua ottaa kantaa siihen, miten ihmisen tulisi toimia näiden asioiden suhteen. Asia on liian monimutkainen, jotta kukaan voisi kertoa toiselle, miten hänen tulisi järjestää prioriteettilistansa. Enkä väitä, että itse olen päätynyt täysin kestävään ratkaisuun, mutta ainakin sellaiseen jonka kanssa voin elää, ainakin kunnes kenties jonakin päivänä minulla on taas enemmän valinnanvaraa ratkaisuideni suhteen. Onneksi yleensä mieltään voi tarvittaessa muuttaa, ja prioriteettilistansa järjestää uudestaan vaikka joka maanantai.