Voi källi

Kävi tänään pikku moka crossfit-tunnilla: jäin pohjaan kyykyssä enkä päässyt enää omin avuin ylös. Onneksi parini oli vieressä valppaana ja auttoi tangon pois harteilta niin että mitään vahinkoa ei tapahtunut kenellekään – paitsi allekirjoittaneen itsetunnolle.

Pumpui-blogin Lotta kirjoitti joku aika sitten ”surkeudesta ja susihuonoudesta”: kuinka hänen mielestään aikuiselle ihmiselle tekee hyvää harrastaa jotain, missä on lähtökohtaisesti huono, ja kuinka crossfitissa omat heikkoudet tulevat väistämättä esiin ennen pitkään. Ainakin jälkimmäisestä olen samaa mieltä: törmään crossfit-tunneilla jatkuvasti asioihin, jotka ovat liian raskaita tai vaikeita tehdä.

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että epäonnistumista ei kannattaisi pelätä (ks. tämä ja tämä postaus), kaikenlainen mokailu ottaa päähän silloin kun sitä sattuu. Mitä sitten tehdä asialle?

Tänään otin isommat painot käyttöön, koska edellinen pykälää pienempi paino meni vielä ihan okei, ja kaveri oli tehnyt jo pari sarjaa sillä isommalla. Ajattelin, että kokeillaan edes, ei siinä häviäkään. Ensimmäinen toisto meni helposti, toinen ihan okei, mutta kolmas ei vaan enää noussut. Ykskaks, out of the blue.

Olen huomannut, että tyypillinen selviytymisstrategiani näissä tilanteissa on hakata päätä seinään: yrittää väkisin kääntää tilanne kuitenkin vielä hyväksi. Siksi epäonnistuneen sarjan jälkeen yritän uudestaan, vaikka edes hiukan pienemmillä painoilla. Sanotaanhan sitä, että hevosen selkään pitää kiivetä samantien takaisin, jos on pudonnut? Valitettavasti tämä logiikka ei täysin toimi kuntosaliharjoittelussa, sillä kun lihakset on väsytetty ensin yllättävällä kakkosmaksimilla, uusi seitsemän toiston sarjaennätys on aika nihkeässä.

 

 

Lähtökohtainen ja ensimmäinen virhe ei ollut siinä, että kokeilin isompia painoja, vaan että kokeilin niitä ”koska toikin tekee”. Jos olisin tehnyt vaan oman fiiliksen mukaan, olisin tehnyt viimeisenkin sarjan samoilla painoilla ja ollut tyytyväinen siihen. Sekin olisi ollut reilusti enemmän kuin edellisellä kerralla samanmittaisissa sarjoissa, ja tuplasti toistoja kuin viimeksi samoilla painoilla. Vauhtisokeus iski osin myös siksi, etten muistanut tarkkaan edellisten treenieni painoja, koska kirjanpitolappunen ei ollut ohjatulla tunnilla mukana.

Päivän opetus:

1. Tee sen mukaan, mikä itsestä tuntuu sopivalta, älä sen mukaan, mitä kaveri tekee.

2. Lue se hemmetin lappu edes läpi ennen tuntia, jos et ilkeä tavata sitä tunnin aikana.

 

****

Mutta jotta tästä päivästä löytyisi jotain positiivistakin, ensimmäistä kertaa uskalsin korottaa laatikkoa boksihypyissä! Jotenkin olen aina kammonnut sitä että kompastun laatikkoon ja lennän naamalleni, mutta 10 senttiä korkeammallekin boksille pääsi pomppimaan ihan helposti. Voittajafiilis!