Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: ”en mä voi” -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys – merkityksessä periksiantamattomuus – ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!