Olisi varmaan helppoa vihata

Kuuntelen parhaillani Nightwishin uutta levyä (joka muuten vaikuttaa aika hyvältä parin ekan biisin perusteella!). Kuulemma jotkut kuitenkin ovat suuttuneet siitä, että levyllä esiintyy myös evoluutiotutkija Richard Dawkins, kieltäytyneet ostamasta levyä ja jopa polttaneet bändin vanhoja levyjä.

Näiden ihmisen elämän mahtaa olla helppoa. Maailma on jaettu hyvään ja pahaan, eikä omaa mielipidettä joka asiaan tarvitse miettiä, kun se tulee valmiiksi annettuna. Elämä on selkeää: on oikeita ja vääriä asioita, ja vahvoja ihmisiä jotka valitsevat oikean ja heikkoja jotka sortuvat väärään

En puhu nyt pelkkästään tai edes ensisijaisesti (kiihko)uskonnollisista aatteista. Vääräuskoisten lisäksi voi vihata ja halveksua lihavia, poliittisesti väärin orientoituneita, miehiä, naisia, suuryrityksiä, sosiaalituilla eläviä, homoja, lihaa syöviä, kasvissyöjä (anteeksi, ituhippejä siis), kunhan vain jonkinlainen jako hyviksiin ja pahiksiin löytyy. Ja kukapa ei haluaisi olla ”hyvisten” puolella?

Ihminen joka perustaa maailmankatsomuksensa vihaan, keskittää helposti koko elämänsä todistaakseen olevansa erilainen kuin vihansa kohde. Hän rakentaa kulissia, johon voivat kuulua yhtä hyvin ruokien punnitseminen grammalleen ja viisi spinningtuntia viikossa, omakotitalo, avioliitto ja kaksi katumaasturia tai kirpputorilta ostetut vaatteet, rastat ja mielenosoituksissa marsiminen. Oman kuplan sisällä ollaan turvassa pahuudelta, mutta kuplan ylläpitäminen vaatii jatkuvaa muurien vahvistamista. Lopulta kupla voi olla niin paksu, ettei sieltä näe enää ulos.

Ilman vihaa elävä ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja ja vastaamaan kysymyksiin. Pidänkö tästä musiikista, mitä puoluetta äänestän, otanko kahvin kanssa pullan, kannatanko ydin- vai tuulivoimaa, mikä on elämän tarkoitus? 

Vihaavalle kupla on paitsi turva, myös vankila. Ilman kuplaa elävä on vapaa valitsemaan vastauksen.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Motivaatiosta vielä kerran

Ella Elersin blogissa on ollut viime päivinä mielenkiintoista keskustelua liikuntamotivaatiosta, ja työnnänpä minäkin lusikkani soppaan (vai pitäiskö sanoa kahvakuulani tatamille tai jotain yhtä lennokasta?).

image.jpg

Perus pukuhuonemeininki. Ei ihan sitä mitä Fit-lehden reenivaatekuvissa.

Liikuntahan tutkitusti tekee hyvää ihmiselle iästä, koosta ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sen tietävät kaikki, jotka eivät vietä aikaansa kellariin haudatussa tynnyrissä. Miksi sitten joskus on niin vaikea motivoitua liikkumaan?

Luulen, että yleisin ongelma on se, että odotukset ja vaatimukset ovat liian korkealla. Toisaalta kuvitellaan, että parin kuukauden treenillä muututaan supertimmeiksi ja urheilullisiksi, ja kun näin ei käykään, innostus lopahtaa. Toiset taas ajattelevat, että heti kuntosalijäsenyyden ostettua pitää alkaa treenata kuusi kertaa viikossa, syödä pelkkää maitorahkaa ja parsakaalia ja lopettaa kaikki sosiaalinen elämä varsinkin, jos siihen liittyy alkoholia tai ”herkuttelua”. Ei ihme jos homma tuntuu liian isolta haukattavaksi. Mutta kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, elefantti syödään pala kerrallaan.

Toinen onglema on ”kehityksen”vaatiminen ja mittaaminen. Jos aloittelija vertaa itseään kokeneempiin treenaajiin, turhautuu varmasti, samoin jos vähän huonommilla geeneillä varustettu odottaa saavansa samoja tuloksia kuin huippulahjakkuuden perinyt kaveri. Toisin kuin kenties työelämässä, harrastuksissa kukaan ei kuitenkaan ole tulosvastuussa kenellekään.

Yhtä ongelmallista on kehityksen sitominen yhteen mittariin, kuten peilikuvaan tai vaakaan. Liikunnan hyödyt ja liikunnassa kehittyminen on valtavan monimutkainen kokonaisuus leposykkeestä liikkuvuuteen. Jos vaaka ei liikahda mutta teet burpeen puoli sekuntia nopeammin, olet kehittynyt. Piste.

Myös rutinoituneelle salillaramppaajalle tulee joskus hetkiä, jolloin ei yhtään jaksaisi kiinnostaa. Viimeksi tähään treeneissä lopulta yli puolituntiseksi venähtänyttä metconia tehdessä ajattelin: Tämä on ihan p**kaa. Voisin ihan hyvin lähteä kotiin nyt. En halua tehdä tätä. No teenpä kuitenkin, pakko tästä on kai jotain hyötyä olla ehkä. Jatkoin, koska en vaan ole sellainen tyyppi, joka lähtee treeneistä kesken pois.

Motivaatio saa ihmisen liikkeelle, tapa on se joka saa jatkamaan, sanotaan. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Kun liikunnasta tulee osa omaa identiteettiä, treenaaminen ei ole enää kysymys vaan itsestäänselvyys. Tämä ei edes vaadi että lajissaan olisi kovin hyvä; yhtä hyvin liikunta-minän voi rakentaa punnerran polvet maassa mutta p**kele punnerran kuitenkin! -ajatuksen varaan. 

Hyvinvointi Liikunta Mieli