Ihminen on tietyllä tapaa sokea itselleen. Esimerkiksi omien taitojensa, saavutustensa ja vaikkapa nyt fyysisen kuntonsa suhteen. Suuntaan ja toiseen.

Eilen teimme crossfitissa paritreenin, jossa kutakin liikettä tehtiin yhteensä 100 toistoa puoliksi jaettuna. Treeni oli muuten kiva, mutta ärsytti leuanvedoissa apukuminauhojen kanssa säätäminen sekä pari boksihypyä, jotka evät ihan nousseet vaan päättyivät nättiin ruhjeeseen polvessa. Että pitikin sillä lailla sählätä ja hidastaa samalla pariakin.

Sitten aloin miettimään. Ei-kovin-pitkä-aika-sitten, jos joku olisi antanut kumiremmin käteen ja ehdottanut että menen vetämään viisikymmentä leukaa, olisin nauranut päin naamaa. Ei kuule puhettakaan. 

24.10. (tarkistin Heiaheiasta) hyppäsin ensimmäisen kerran Isolle Boksille. Olisko ollut kymmenkunta kertaa, useaan sarjaan jaettuna. Olin satavarma että kaadun ja katkaisen nilkkani tai ainakaan en jaksa sarjaa loppuun asti. Eilen hyppäsin myös uudet toistot niiden parin kompastumiseksi jääneiden tilalle.

Ja sitten otti päähän ”kun ei sujunut”. Joo ei. 

Joskus peilin eteen voisi ripustaa yksisarvisen kuvan virtahevon sijaan.

Kuva on pyörinyt niin pitkään ympäri nettiä että mahdoton sanoa lähdettä.