Kotiinpaluuahdistus
Sitä mukaan kun paluu Suomeen lähestyy, olen alkanut käydä yhä levottomammaksi. Kaikista kivoista kesälomasuunnitelmista huolimatta huomaan olevani vähän väliä pahalla tuulella näennäisesti ilman syytä. Kiukuttelen mielessäni arkisille pikkuasioille, kuten pyörän eteen haahuileville vanhuksille tai kämppiksen pöydälle ruuttuun jättämälle tiskirätille (ihan oikeasti, miksei sitä voi huuhtoa ja ripustaa käytön jälkeen? meidän tiskirättien kulutus varmaan puolittuisi, jos niistä pidettäisiin huolta kunnolla).
Jos tänne tullessa koin koti-ikävää ja hämmennystä uudessa paikassa, nyt poden ilmeisesti jonkinlaista kotiinpaluuahdistusta. Olen taas kerran yhden elämänmuutoksen edessä: vaikka palaan sinänsä tuttuun ympäristöön, moni asia Suomessa on toisin. Kesäloman jälkeen minua odottavat uuden asunnon etsiminen, gradun kirjoittaminen, valmistuminen, töiden haku ja niin edelleen.
Vaikka odotan sinänsä jo innolla kotiinpaluuta, samalla siihen liittyy haikeutta Kroatiaa ja kaikkia täällä kohtaamiani ihmisiä kohtaan. Olen saanut uusia ystäviä, joiden kanssa varmasti tulen olemaan yhteydessä myös jatkossa, ja tavannut monia mahtavia ihmisiä, joita todennäköisesti en näe enää koskaan. Neljä kuukautta täällä on mennyt tajuttoman nopeasti. Vastahan minä tänne tulin, nytkö jo olen lähdössä pois?
Ennen kuin lähdin vaihtoon, monessa infotilaisuudessa korostettiin sitä, että usein suurempi shokki tulee kotiin palatessa kuin uuteen maahan mennessä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka koti on pysynyt ennallaan, itse on muuttunut. En tosin vielä tiedä miten.
Kuva Dubrovnik-Zagreb bussimatkalta.
