Viikonloppu Zadarissa

20160507_125204.jpg

Parin sateisen ja opiskeluntäyteisen viikon jälkeen lähdimme parin vaihtariystäväni kanssa viikonlopuksi todella tarpeeseen tulleelle minilomalle Zadariin. Zadar on pieni kaupunki Kroatian rannikolla, vain muutaman tunnin bussimatkan päässä Zagrebista. Viikonlopun suunnitelma oli ennen kaikkea rentoutua – ja siihen Zadar sopii loistavasti.

Suurimman osan aikaa vietimme vanhankaupungin katuja kierrellen, ravintoloissa ja kahviloissa istuskellen ja kaupungin ehkä kuuluisinta nähtävyyttä, meriurkuja ihmetellen. Kyseessä on laiturin sisään rakennetut ”urut”, jotka soittavat musiikkia aaltojen tahtiin. Samalle paikalle myös kokoontuu päivittäin ihmisiä ihastelemaan auringonlaskua, joka kieltämättä oli vaikuttava!

20160507_195545 (2).jpg

20160507_200853 (2).jpg

20160508_135449 (2).jpg

Lauantaina kävimme myös meressä uimassa; tällä kertaa siellä tarkeni jopa vähän aikaa ollakin, joskin vesi oli edelleen aika kylmää. Sunnuntaina taas ystäväni olivat ilmoittautuneet Wings for Life -juoksutapahtumaan, mutta itse kuulin siitä vasta kun ilmoittautuminen oli jo sulkeutunut. Kenties hyvä niin, koska olisin saattanut olla jopa tarpeeksi hullu lähteäkseni kisaan, vaikka en todellakaan harrasta juoksua. Oma urheiluosuuteni jäi uinnin lisäksi rannalla – tai sen kivikkoisuuden vuoksi suurimmaksi osaksi uimarannan viereisellä nurmikolla – joogaamiseen.

20160508_125913 (2).jpg

20160507_163752 (2).jpg

20160507_170550 (2).jpg

Sunnuntaina juoksukisan jälkeen teimme pienen retken läheiselle Dugi-saarelle Salin pikkukylään. Paikka oli erittäin viehättävä, ja maisemat lauttamatkalla kauniita! Suurkaupungin hälinästä pois pääseminen viikonlopuksi tuntui muutenkin todella rentouttavalta.

20160508_181528 (2).jpg

20160508_185807 (2).jpg

20160508_200645 (2).jpg

 

Kulttuuri Matkat

Vaakalakko

Näin Älä laihduta -päivän aattona ja kesäkuntokuurien huippusesonkina, puhutaanpa vähän painosta.

Minä en tiedä, paljonko tällä hetkellä painan, ja se on hyvin epätyypillistä minulle. Siitä asti kun sain kilpirauhasdiagnoosin, olen käynyt vaa’alla vähintään kolmesti viikossa ja seurannut keskiarvoja ja käyriä, painon heittely kun oli yksi oireista. Jo yli puoli vuotta minulla on ollut virallisesti terveen paperit, mutta olen jatkanut vaa’an kyttäämistä siitä huolimatta, ihan varmuuden vuoksi.

Olen stressannut joka pienestä vaa’an nytkähdyksestä suuntaan ja toiseen. (Miksi olen painavampi kuin toissapäivänä? Söinkö liikaa jäätelöä? Mistä kohti olen lihonut? Miksi olen kevyempi kuin viime viikolla? Onko minulla jokin hivuttava tauti?Olenko treenannut liian vähän ja muutun laihaläskiksi?)

Vajaa kuukausi sitten päätin, että nyt saa riittää. Minun täytyy pystyä tuntemaan itse, onko oloni hyvä vai ei ilman numeerisia apuvälineitä, ja minkään muun kannalta vaa’an lukemalla taas ei ole väliä. Jos jaksan arjessa ja treeneissä, olen syönyt tarpeeksi; jos en mahdu farkkushortseihini, no, uusia shortseja saa kaupasta.

Ilman vaakaa eläminen on tuntunut todella vapauttavalta. Vaikka en tietoisesti ole aiemminkaan suhtautnut kovin kriittisesti kroppaani, nyt huomaan joidenkin syvään juurtuneiden ajatusmallien lähtevän pikkuhiljaa purkautumaan. Kun keholle ei ole mittaria, sitä alkaa arvostaa entistä enemmän sen perusteella, miltä se tuntuu. Kun päivän vaakalukema ei käännä ajatuksia negatiiviselle raiteelle, jää tilaa huomata, että hei, tämähän on itseasiassa aika kiva kroppa olla.

20160422_175811 (2).jpg

Pukuhuoneselfie, painoindeksi tuntematon.

Hyvinvointi Mieli Terveys