Muutama viikko sitten seistyäni treeni jälkeen 20 minuuttia ratikkapysäkillä päätin, että nyt riittää.

Vaikka kattava julkinen liikenne on kaunis ajatus ja opiskelijalippu todella edullinen, minusta ei ole käyttämään tuntia yhdensuuntaiseen matkaan salille. Ostaisin polkupyörän.

Olin harkinnut pyörän ostamista jo jonkin aikaa, mutta pikkukaupungin liikenteeseen tottuneelle (ja sielläkin kolaroineelle) Zagrebin kaoottinen liikennekulttuuri tuntui hieman liian pelottavalta. Kuitenkin monet täällä ajavat pyörillä ja ilmeisesti pysyvät hengissä, joten arvelin, että miksen minäkin.

Paikallista tori.fi:n vastinetta selailtuani ja muutamille ihmisille tekstareita läheteltyäni löysin lopulta pyörän. Se oli halpa – paitsi että tähän mennessä olen käyttänyt erilaisiin varaosiin lähes puolta hankintahintaa vastaavan summan, vaikka pyörä ostohetkellä näytti päällisin puolin toimivalta ja hyväkuntoiselta.

Pienistä teknisistä alkuvaikeuksista huolimatta pyörän hankkiminen on ollut yksi parhaita päätöksiäni täällä. Pääsen kaikkialle selvästi nopeammin kuin ratikalla, en joudu stressaamaan siitä tuleeko ratikka yleensäkään. Ilmojen parannuttua käytännössä Suomen kesää vastaavaksi paikasta toiseen polkiessa saa nauttia auringosta ja raikkaasta okei hieman katupölyisestä ilmasta.

Liikennekulttuuriinkin alan vähitellen päästä sisälle: tiedän, missä kannattaa ajaa jalkakäytävällä ja missä kadulla, että ratikkapysäkkien kohdalle kannattaa hidastaa ajoissa ja että kääntyviä autoja ja kännykkää näpytteleviä pyöräilijöitä on syytä pitää silmällä. Eilen opin jopa täyttämään pyörän renkaat huoltoasemalla ilman käsikäyttöisem pumpun kanssa hikoilua!

Huomenna suuntaan (moottoroidulla pyörillä liikkuvalla kulkuneuvolla) ESN:n järjestämälle viikonloppuretkelle Splitiin ja Dubrovnikiin – raporttia siitä luvassa ensi viikolla!