Olen tottunut ajattelmaan, että olen lähtökohtaisesti huono kaikessa liikunnassa, ja oletusarvoisesti missä tahansa liikuntaryhmässä selkeästi heikoimmasta päästä. En ole antanut tämän häiritä itseäni, vaan pyllähdellyt sujuvasti painonnostotreeneissä ja pärskinyt uimahallissa viisi litraa vettä nenässä. Oikeastaan tämä on ollut ihan mukavaa: olen voinut hyvästä syystä taputtaa itseäni olalle joka kerta, kun yleensäkin uskallan mennä treeneihin ja vieläpä selviän niistä hengissä.

Tilanne on kuitenkin pikkuhiljaa muuttumaan päin. Vaikka kehityn hitaasti ja lähtötasoni oli surkea, treeni on vähä vähältä alkanut tuottaa tuloksia (vähän aika sitten nauroin itselleni, kun tajusin, että pidän kevyenä kyykkypainoa, jota viime kesänä en olisi edes jaksanut nostaa). Tämä aiheuttaa ristiriitaista fiilistä: toisaalta on kiva tulla paremmaksi, toisaalta en enää saa oman-elämänsä-supersankari-fiilistä pelkistä perustreeneistä.

Viime torstain WOD. Periaatteessa ei mitään vikaa, mutta jotenkin vaan ärsytti koko homma.

Suurin ongelma lienee siinä, että samalla kun vaadin itseltäni enemmän, en luota itseeni tarpeeksi. Koska uskon olevani huono, alisuoriudun treeneissä – pidän tuhria taukoja, otan liian pienet painot – mikä ei tietenkään tuota itsensä ylittämisen kokemuksia, eli juuri sitä, mistä saisi parhaat kiksit. Vaikka ”keskinkertaisten” treenien fyysinen vaikutus olisi aivan hyvä, mieli kaipaa jotain enemmän.

Viime keskiviikkona painonnostotunnilla harjoittelimme työnnön tekniikkaa. Latasin tankoon lisää painoja epäillen, pysyykö suoritus enää tyylipuhtaana. Juuri silloin valmentaja sattui viereen kommentoimaan: ”Toi rinnalleveto oli hyvä, siis erittäin hyvä!” Koko kotimatkan leijailin puoli senttiä pyöränsatulan yläpuolella.

Tyytyväisyys ei tapa kehitystä, vaan usko epäonnistumiseen. Sen sijaan onnistumisen kokemukset – kuinka pienet tahansa – ruokkivat motivaatiota ja itseluottamusta. Pari päivää myöhemmin crossfit-treeneissä tehtiin taas työntöä, enkä enää epäröinyt painojen kanssa. Saman treenin lopuksi jäin itsekseni harjoittelmaan vähän leuanvetoja, ja ilokseni voin todeta, että olen lähempänä apukuminauhoista eroon pääsemistä kuin koskaan. Pitää vain uskaltaa kokeilla.