Sinne sun tänne ja alamäkeen takaisin

Jos on menossa polkujuoksukisoihin, jossain on mäkiä, pitää treenata paikassa, jossa on polkuja ja mäkiä, eikös totta?  Tällä logiikalla päätin tehdä viikon pitkän lenkin Medvednicalla. Googlailin sopivan reitin – 4,5 km suuntaansa, rauhalliseen tahtiin luultavasti ihan toteutettavissa oleva – ja laitoin lauantaiaamuksi herätyskellon soimaan, jotta ehdin lenkille ennen iltapäivän pahinta hellettä.

Ylämäki, 0-1 km

Mikähän polku tässä pitäisi valita? Netissä sanottiin, että se lähtee ratikkapysäkin läheltä ja on selkeä. Tämä näyttää leveimmältä, menen sitä pitkin.

Joo on kaunista, vihreää, linnunlaulua – ja p**keleen ylämäki. Aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Kuuma. Yritän juosta vähän, eihän siitä mitään tule. Jos juoksen vain tasaiset pätkät?

2 km

Luovutan juoksuyritysten suhteen. Tasaiset pätkä on pakko käyttää ylämäkeen kävelemisestä palautumiseen. Jos nyt edes jotenkin onnistuisin rämpimään ylös asti. Vai pitäisikö kääntyä vaan takaisin? Mutta lisää vettä ja vessa on vasta ylhäällä taukopaikalla. Puolimatka jo kohta.

Jossain 3-4 km paikkeilla

Mitä hittoa, GPS on kadottanut sijainnin?! Mutta ei tästä enää pitkä matka voi olla.

Älä ajattele sitä artikkelia naisesta, joka oli eksynyt ja kuollut patikkaretkellä, älä ajattele sitä.

~ 4,5 km

Kysyn vastaantulijalta: ”Excuse me, is the mountain hut this way?” ”Yes, half an hour. Or maybe a little bit more.” Yritän hymyillä kiitokseksi vaikka vähän tekisi mieli itkeä. Jalkoja väsyttää, on kuuma, hengästyttää. Lupaan itselleni, että taukopaikalta otan bussin takaisin kaupunkiin.

~ 5 km

Ryhmä nuoria istuu vesilähteen äärellä, kysyn onko vesi juomakelpoista ja saan myöntävän vastauksen. Täytän melkein tyhjentyneen pullon, ehkä tämä vielä kääntyy hyväksi.

5,6 km

Talo! Rakennus! Mökki! Kyllä, se on kahvila! Olen pelastunut!

Mutustelen evääksi ottamani riisikakut, juon vettä ja venyttelen varjossa. Olo alkaa tuntua paremmalta. Katson kahvilan seinällä olevaa karttaa; löysin kyllä taukopaikalle, mutta toiselle kuin oli tarkoitus. Päätän hylätä bussiajatuksen ja palata takaisin jalkaisin, vastaan tulevien juoksijoiden meno kun näytti niin helpolta.

Alamäki, 1 km

Tämähän on helppoa! Sen kuin laskettelen menemään ja vähän katson, etten kompastu kiviin ja juurakoihin. Hölkkään alamäkeen todennäköisesti matalammilla sykkeillä kuin taapersin tuskallisen hitaasti ylämäkeen.

2 km

Kylkeen pistää, polveen sattuu, vessahätä. Miksi join niin paljon vettä taukopaikalla??

3 km

Olenko jo näin pitkällä? Eikä aikaakaan ole kulunut paljoa! Ehkä saatan selvitä perille asti vierailematta pusikossa. Meno tuntuu helpota, välillä pysähdyn ottamaan kuvia maisemista, jotka tähän suuntaan näkee vielä paremmin.

4-5 km

Ohittelen ja moikkailen vastaantulevia patikoijia, jotkut huutelevat kannustuksia perään. Jalat ovat kevyet, aurinkokaan ei tunnu enää yhtä paahtavalta vaikka kaiken järjen mukaan lämpötila on nousussa. Tekee mieli hymyillä kaikille vastaantulijoille. Tätä varten tänne tultiin!

5,6 km

Kysyn risteyksessä jälleen neuvoa vastaantulijoilta. Polun pää ja ratikkapysäkille vievä tie ovat aivan mukan takana. Nytkö tämä jo loppui? Haluan juosta lisää! Menen kuitenkin kiltisti (matkalle osuneen kahvilan vessan kautta) ratikalle. GPS:n sekoilun vuoksi en tiedä tarkkaa ylös kiipeämiseen kulutettua aikaa, mutta alas tulin reilussa kolmessa vartissa, koko retkeen aikaa meni ehkä 2,5 tuntia. Nousua polun alusta taukotuvalle kertyi 625m.

Takaisin keskustaan tulevassa ratikassa fiilistä kuvaa hyvin klisee väsynyt mutta onnellinen.