Tuuliviirin temperamentti

Olen viime aikoina huomannut toistuvan kaavan: aina, kun elämä kulkee vähän aikaa rauhallista tahtia tutuissa uomissa – tai edes uhkaa muuttua sellaiseksi – keksin jotain, millä aiheutan itselleni stressiä. Arjen tuntuessa tasapaksulta olen muun muassa rustaillut hakemuksia ulkomaisiin yliopistoihin ja harjoittelupaikkoihin ja klikkaillut ilmoittautumisia polkujuoksutapahtumiin yhden lenkin juoksukokemuksella.

Koska elämässäni on viime aikoina tapahtunut – ja todennäköisesti tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan – paljon, ajattelin, että kyseessä on uusi ilmiö. Enhän minä ole impulsiivinen tai elämyshakuinen, vaan tasaisesta ja turvallisesta tykkäävä harkitsija – vai olenko? Aloin kelata mielessäni taaksepäin ja miettiä kaikkia koulun, harrastusten ja asuinpaikan vaihtoja, joihin olen ollut valmis ilman minkäänlaista harkinta-aikaa. Ehkä minulla onkin luonnostaan tuuliviirin temperamentti, ja päätösten punnitseminen ja turhien muutosten välttely kotoa opittu tapa.

Juttu on sikäli ongelmallinen, että kuten kaikki tiedämme, stressi ei ole ihmiselle hyväksi. Etsin elämyksiä ja uusia kokemuksia, mutta sitten, kun tulee toteutuksen aika, stressaannun ja ahdistun. Puhuin pari päivää sitten tästä samasta aiheesta – impulsiivisuudesta ja paikallaan pysymisen vaikeudesta – erään tuttavani kanssa, ja hän sanoi: ”Sitten kun ton tunnistaa, sen energian voi kanavoida positiivisen muutoksen aikaansaamiseen.” 

Kun tiedostaa itse omat valintansa ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, stressin määrä vähenee jo yksinkertaisesti siitä tiedosta, että jatkuva elämän mullistaminen ei ole mikään kohtalon sanelema pakko. Toisaalta impulsiivinen temperamentti tarjoaa valtavan määrän virtaa kehittää elämäänsä siihen suuntaan, mihin itse haluaa. Samalla kokemusten karttuessa itseluottamus lisääntyy ja stressaantumiskynnys nousee, kun tietää selviävänsä mitä erilaisimmista tilanteista.

Turvallisesta arjesta tykkäämisessä ei ole mitään vikaa – arvostan sitä itsekin sopivina annoksina. En koe rutinoitunutta elämää mitenkään erityisen ahdistavana tai turhauttavana, mutta kun tiedän, mitä kaikkea muutakin maailmalla voisi olla tarjolla, minun on päästävä kokeilemaan. Tosimaailmassa susi ei syö polulta poikenneita pikkutyttöjä, vaan koko maailma on meidän leikkikenttä, jossa saa kerätä kukkia ja kiipeillä puissa ihan niin paljon kuin huvittaa. Kun siihen uskaltaa luottaa, tuulen mukana kulkeminen muuttuu paljon kevyemmäksi.

Kuvat elokuiselta Lapin-retkeltä päivä elämäni ensimmäisen juoksutapahtuman jälkeen.