Aloitin tanssimisen ensimmäisen kerran 15-vuotiaana nähtyäni elokuvan Save the last dance. Kyseinen tanssileffa sytytti mun sisällä jotain, mitä en ollut ennen tuntenut. Rakkauden hiphoppiin. Rakkauden liikkeeseen ja sen herättämiin tunteisiin.

Menin naapurin tytön kanssa Oulun City Dancen hiphoptunnille ja selvisi nopeasti, ettei mun kärsivällisyyttä oltu tehty lajille, joka oli aiemmin vain lähinnä pesäpalloa harrastaneena niin outo. Turhauduin, kun en oppinut ja tuntui, että kaikki muut oppivat. Turhauduin eniten siksi, että olin tunnin vanhimpia ja tunsin itseni kömpelöksi. Lopulta annoin periksi ja lähdin pois tunnilta, naapurin mimmi jäi. Tanssikoulun kevään oppilasnäytöksiä samana keväänä katsellessani harmitti.

Nielin turhautumiseni ja menin takaisin tunneille. Tällä kertaa ilmoittauduin nuorten hiphoptunnin lisäksi myös aikuisten (16+) street-tunnille. Aloin saada vähitellen itseluottamusta liikkeeseen ja ymmärsin, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Oulussa pyöri tuohon aikaan myös hip hop ’n I -niminen fuusiotunti, joka keskittyi oman tyylin löytämiseen. Siellä soi aina Redrama. Niin pian myös mun huoneessa ja korvalapuissa minne ikinä meninkään. Äitikin osasi jo biisit ulkoa.

Vuosien varrella kuviot hioontuivat, löysin itsestäni lavalla esiintyjän, jota muuten ei ollut olemassa. Mukaan tarttui lockingia, housea ja vähän breikkiäkin. Esiinnyimme oppilasnäytöksissä kahdesti vuodessa, parhaimmillaan eri esityksiä oli neljä. Kisamuodostelmaan hiphopissa pyrin kolmesti, mutta en päässyt. Ensimmäisellä kerralla pääsin toiselle kierrokselle, josta olin jo yllättynyt. Toisella kerralla odotin menestystä, mutta mokasin. Kolmannella kerralla en oikeastaan enää odottanutkaan onnistumista. Ehkä kisoja ei oltu tehty mulle. Ehkä näin oli parempi.

Vaihtaessani paikkakuntaa, tanssi tuli aina mukana. Välillä saatoin pitää pientä taukoa, mutta jälleen musiikin tahdissa kotona siivotessani tai salilla notkuessani havaitsin tavitsevani tanssitunteja. En pystynyt tai pysty vieläkään kuuntelemaan hiphop musiikkia aksentoimatta bassoon milloin milläkin kropan osalla. Julkisilla paikoilla pyrin pitämään liikkeen pääni sisällä.

Muutamaa viikkoa ennen, kun täytin 30 vuotta, kuulin tanssikavereiltani aikuisten hiphopkisamuodostelmasta, jonne pian taas haettaisiin jengiä uudelle kaudelle. Mielenkiintoni heräsi, mutta en uskonut pääseväni mukaan.

Kun synttäreiden jälkeisenä päivänä osallistuin koetanssiin, oli olo ilman odotuksia rento. Pidin lattialla hauskaa, tunsin onnistumiset kropassani, mutta en jäänyt odottamaan tuloksia jännittyneenä. Lopputuloksella ei ollut tässä vaiheessa mitään väliä. Kun tieto päääsystäni muodostelmaan viikkoa myöhemmin tuli, aloitin matkani kohti seuraavan kevään SM-hopeaa. Kyllä – hopeaa! Kausi oli mahtava, koreografia superhieno ja onnistuimme ryhmänä erinomaisesti.

Tanssini jatkuvat edelleen ja saan yhä kiksejä esiintymisistä kaikkein eniten. Näin on aina ollut, vaikka kaikkea muuta esiintymistä jännitin pitkään melkoisesti. Lavalle nousee itsevarmempi, yhteenkuuluvuuden tunteesta ja musiikista täysillä nauttiva Noora, joka fiilistelee lavalta saatuja kiksejä vielä viikonkin päästä.

Vaikka hiphoppia ja street-tanssia ei usein mielletä aikuisten lajiksi, on Suomessa useita 30-60-vuotiaita lajin harrastajia, jotka myös kisaavat säännöllisesti. Tänäkin vuonna odotan pienryhmän koetanssia jo innolla, että pääsen haastamaan itseni ja mahdollisesti ensi vuoden kisoihinkin. Tällä kertaa harrastus kuitenkin jatkuu menestyksestä huolimatta.

-Noora

Kuva: kuvituskuva