Olen varmaan ihan helvetinmoinen trooper

Kello 5.29 herään riidellen valvotun yön jälkeen. En vittu nouse. En nouse mihinkään.

Kello 6.02 mies palauttaa peittonsa ja tyynynsä yhteiseen sänkyymme.

Mies petivaatteineen nukkui sohvalla, koska päätti puolenyön paikkeilla, että liian pitkälle mennyt vakava keskustelu tulevaisuudensuunnitelmista oli saatettava päätökseen. Minä seurasin häntä pimeään olohuoneeseen, otin 10 milligrammaa diatsepaamia ja hyperventiloin keittiön lattialla. Olimme sanoneet toisillemme kamalia asioita ja minä sanoin jälleen kerran lähteväni. En satuttaakseni vaan avatakseni itselleni teoreettisen mahdollisuuden päästä pois. Ihan sama minne ja mistä pois, mutta pois.

alarm-clock-238524_640.jpg

Kello 6.47 mies tulee viereeni ja ottaa minua kädestä. Kysyy, aionko töihin mennä. Minä en sano mitään, katson lasittunein silmin. Hetken kuluttua mies lähtee aamutoimiinsa ja minä nousen. En käy suihkussa, puen päälleni. Palaan hetkeksi sänkyyn itkeäksi ennen ripsivärin laittamista. Kun ripsiväri on laitettu, on aika ryhdistäytyä. Mies on laittanut minulle kahvit valmiiksi. Kummastelen tätä elettä mielessäni. Kuinka se jaksaa vielä olla minulle kiltti? Viime yönä se sanoi, ettei halua naimisiin eikä lapsia ennen kuin kaikki toimii paremmin. Se sanoi, etten pärjäisi oman lapsen kanssa, kun en osaa olla hänenkään lastensa kanssa. Sanoi, että minun jatkuva paha oloni syö häntä. Miten kaltaiselleni ihmiselle jaksaa olla kiltti?

Minua huimaa. Itkeminen sattuu päähän ja unilääkeväsymys on tehnyt raajoista lyijyä. En ole puhunut miehelle koko aamuna mitään, mutta sanon hiljaa, etten usko voivani ajaa tänään. Mies tarjoutuu ajamaan minut töihin, mutta hetken päästä kieltäydyn, koska ajatus tuntuu liian vaikealta.

Mies lähtee itse ja käyn makaamaan keittiön kylmälle lattialle. Tasainen viileä pinta rauhoittaa. Hetken päästä mies palaakin kotiin ja kysyy, olenko varma, etten halua hänen vievän minua töihin. Alan taas itkeä, etten jaksa. Vaikeroin pahaa oloani. Minua oksettaa. Mies ehdottaa, että soittaisin pomolle ja olisin tämän päivän kotona. En voi, vastaan, koska uskon pomon näkevän selitysteni läpi ja pitävän minua huonona ja heikkona. Kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten paha olo minulla on.

 

depression-72318_640.jpg

 

Kello 8.06 lähden lopulta ulos ovesta. Asetun ihmiseksi jälleen. Ajan varmalla otteella töihin ja istun ensimmäiset tunnit työhuoneeni ovi suljettuna ja tuijotan tietokoneen ruutua. Kyllä se kohta helpottaa.

Harkitsen, että varaisin ajan lääkärille ja pyytäisin sairauslomaa ja masennuslääkitystä. En tee sitä.
Harkitsen, että kysyisin terapeutiltani, saisiko seuraavan ajan nopeammin. En tee sitäkään.
Käyn läpi työpaikkailmoitukset ja asuntoilmoitukset. Totean kaikki ideat mahdottomiksi.

Ainoa, mitä jaksan, on jatkaa tätä samaa. Mies varmaan jättää minut, kun aika on kypsä. Itse en jaksa lähteä. Enkä todellisuudessa halua. Olen niin tyhmä, että jaksan uskoa kaiken sen hyvän kantavan. Hyvääkin meillä on vaikka kuinka paljon.

Minulla on eräs sukulainen, joka kehuskelee kovasti henkisillä voimavaroillaan kestettyään vaikka mitä kaikkea. Minäkin olen varmaan ihan helvetin vahva ihminen, kun jaksan tätä kaikkea. Parin tunnin päästä menen kotiin ja kaikki on varmaan taas ennallaan.

 

Erityinen kiitos seuraaville bloggaajille, joiden kirjoituksista sain voimaa itse kirjoittaa:
Hymyillen.
Pitsisiivin kohti unelmia
Lapsenkengissä
 

Kommentit (11)
  1. Me tappelimme kuin hullut hyeenat 2011 vuoden jälkeen. Se oli elämää km menon jälkeen, mutta se liittyy asiaan vain siitä syystä että ekaa kertaa meillä oli edessä iso ja molempien mieltä painava asia.

    Me huudettiin, paiskottiin ovia, nukuttiin eri huoneissa ym. Kerran menin jopa autoon nukkumaan kun en kestänyt olla talossa. Sitä kesti meillä n vuoden. Joka viikko. 

    Kunnes yks kaks se loppui. Ja siihen ei todellakaan loppunut rakkaus. Vaan se vain vahvistui. Jotenkin tultiin samalle puolelle yks kaks taistelemaan. Ja se taistelu oli sitä, että mehän voitetaan murheet yhdessä, ne kestetään yhdessä.

    Nyt kun kuolema kohtasi meitä, me ollaan tiimi. Se ei enää repinyt meitä erilleen vaan hitsasi enemmän yhteen.

    Toi jollain kierolla tavalla intohimoa lisää suhteeseen. Tässä ollaan yhdessä ja nykyään avioparina.

    Oma näkökulmani on se, että jos meillä ei tuota kriisivuotta olisi ollut, emme luultavasti olisi osattu olla toistemme kautta kun tuli näin tosi kyseeseen. Vaikken km vähättelekään, meillä se on lievempi menetys tähän viimeisimpään verrattuna.

    Enkä vaihtaisi sitä perhanan raivostuttavaa, pääni hulluksi tehnyttä vuotta mihinkään. ❤ 

    Olikohan tästä mitään lohdutus apua 😉

    1. *toistemme kanssa 😉

    2. Kommentistasi oli paljon lohdutusapua. Kiitos siitä. <3

      Minäkin olen nukkunut hotellissa ja väistellyt naapurien katseita. Kovasti toivon, että meilläkin tämä johtaisi eteenpäin. En voi edes kuvitella, miten raskaita asioita olette yhdessä joutuneet kestämään. Tuntuu omat ongelmat ihan pieniltä. Kiitos sinulle.

      1. Ja juurikin se oli se pointti, että yks kaks saattaa huomata, että se jokin ei olekaan enää ristiin rastiin repivää ja asiat alkavat sujumaan. Vaikka ei ns varsinaista käännekohta tapahtumaa olisikaan. 

        Jokin silti muuttaa muotoaan ja onkin helpompi puhua vaikeista keskusteluista. Ja kyllä lasten hankkimisesta keskustelu piru vie sitä suurta on ❤

        Ja täällä on myös sanoin niin satutettu toista puolin ja toisin, mutta ehkä se on osattu siksi antaa anteeksi, koska toisen pahan olon on oikeasti huomannut. Ja ne ilkeät sanat on noussut sen sanettelemana. Sen hetken olosta. 

        Mutta koskaan ei riitely ole tietenkään kivaa. Mutta puhdistavaa se voi oikeasti olla ❤

  2. Saisin tästä aiheesta aikaiseksi varmasti tuntikausien keskustelun.

    Jos et halua lähteä, älä uhkaile erolla. Se satuttaa miestä, vaikka et haluaisikaan. Sinua satuttaa se, että tunnustat haluavasi olla suhteessa ja tehdä töitä sen eteen. Se satuttaa, koska jos yhtään itseäni tunnistan, olet tottunut tulemaan toimeen omillasi. Koska: kyllä, joku haluaa keittää sinulle aamukahvit kun olet ollut ihan kamalin kusipää. Ja sille jollekulle se on ihan normaali tapa toimia (siinä missä itse olisin aiemmin heittänyt kahvipurkin ulos ikkunasta, ihan vaan sen takia, ettei se toinen saisi kahvia, että voisin satuttaa toista kaikin mahdollisin tavoin, jos hän pääsee kosketuksiin tunteideni kanssa).

    Parisuhteessa saa ja pitää olla huono ja heikko. Saa olla oma itsensä, parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mutta siihen on vaikea luottaa, että tuo toinen on tuossa vielä sittenkin kun olen ollut ihan kamala. Sitä se voi olla, ota syliin ja painu helvettiin samaan aikaan.

    Isot keskustelut ovat pahoja. Asiat ovat isoja, mutta harvoin ne yhden yön aikana kääntyvät mihinkään. Niitä keskusteluja pitää käydä monia, ja toivottavasti ne käyvät aikaa myöten vähemmän raskaiksi. Että molemmat oppisivat kuuntelemaan toisiaan.

    Äh, tuntuu että lässytän, mutta kun tekee mieleni huutaa ”Minä tiedän!” ja myös, että ”Kyllä se siitä!”. Minulle kävi niin. En voi luvata sitä. Mutta muutos on mahdollinen. Sinä voit päättää uskoa siihen hyvään. Helppoa se ei ole, mutta todennäköisesti paljon kannattavampaa kuin takertua vihaan ja epävarmuuteen. Voimia. Vaikka oletkin jo vahva. (Mutta vahvakin saa olla heikko.)

    1. Kiitos kommentistasi. Vaikka minun onkin vaikea tällä hetkellä ottaa vastaan ns. järkipuhetta, kirjoituksesi lohdutti omalla tavallaan.

      Erolla uhkaaminen satuttaa, niin ei saisi tehdä. Ne kamalimmat asiat, jotka sanon, sanon yleensä silloin, kun itse koen senasteista paniikkiahdistusta, että tarvitsen jonkinlaisen pakotien. Siinä tilanteessa aidosti koin – kuten monesti aiemminkin – että kaikki oli lopullisesti ohi. Koin, että halusin erota, tehdä ihan mitä tahansa päästäkseni eroon siitä pahasta olosta, mikä oli. Että niin ei voi jatkua. Toimin itsekkäästi, mutten muuhun kyennyt.

      1. Tiedän tuonkin tunteen, että voisi heittää kaiken hyvän pois vain päästäkseen eroon yhdestä pahasta olosta. En siis todellakaan tuomitse. Itse en halunnut antaa sen pahan olon tappaa kaikkea muuta. Se pienenee, ei ehkä mene kokonaan pois, mutta laimenee.

        Miten uskaltaisit luottaa suhteeseenne? Ettet heti kokisi kaiken olevan ohi? Siihen toivoisin sun löytävän vastauksen. (Nyt kun et siis halua kaiken olevan ohi.)

        1. Meillä on paljon realiteetteja, jotka rajoittavat tulevaisuuttamme. Miehen entinen parisuhde ja siitä juontuva yhteishuoltajuuskuvio vuoroviikkosysteemeineen laittaa meidät tiukille. Koen, että meillä kahdella ei ole pariskuntana mahdollisuutta tehdä niitä perinteisiä pesänrakennusvalintoja, koska niiden reunaehdot on rankalla kädellä määritelty jo etukäteen. Ja siinä missä minä kovasti toivoisin perheeseen keskittymistä (koska työmahdollisuudet omalla alallani ovat tässä kaupungissa pebasta), mies haluaa jatko-opiskella. Taloudellisesti on raskasta, kun toinen tekee väitöskirjaa ja toinen elää lyhyiden sijaisuuksien varassa – kun tilaa ja resursseja pitää kuitenkin olla neljälle hengelle.

          Edellä mainitut tekijät horjuttavat luottamusta suhteeseemme, kuten myös monet omaan persoonallisuuteeni ja elämänhistoriaani liittyvät säröt.

          Mutta silloin, kun on hyvin, on todella hyvin. Toivoisin vain, että se kestäisi.

          1. Harvemmin parisuhdetta pääsee rakentamaan tyhjiössä. Itselleni iski elämäni raskain suruprosessi päälle puolen vuoden seurustelun jälkeen. Sanon tämän siksi, että et liikaa miettisi haasteita vaan keskittyisit mahdollisuuksiin, vaikkei se helppoa aina olekaan. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *