Kello 5.29 herään riidellen valvotun yön jälkeen. En vittu nouse. En nouse mihinkään.

Kello 6.02 mies palauttaa peittonsa ja tyynynsä yhteiseen sänkyymme.

Mies petivaatteineen nukkui sohvalla, koska päätti puolenyön paikkeilla, että liian pitkälle mennyt vakava keskustelu tulevaisuudensuunnitelmista oli saatettava päätökseen. Minä seurasin häntä pimeään olohuoneeseen, otin 10 milligrammaa diatsepaamia ja hyperventiloin keittiön lattialla. Olimme sanoneet toisillemme kamalia asioita ja minä sanoin jälleen kerran lähteväni. En satuttaakseni vaan avatakseni itselleni teoreettisen mahdollisuuden päästä pois. Ihan sama minne ja mistä pois, mutta pois.

Kello 6.47 mies tulee viereeni ja ottaa minua kädestä. Kysyy, aionko töihin mennä. Minä en sano mitään, katson lasittunein silmin. Hetken kuluttua mies lähtee aamutoimiinsa ja minä nousen. En käy suihkussa, puen päälleni. Palaan hetkeksi sänkyyn itkeäksi ennen ripsivärin laittamista. Kun ripsiväri on laitettu, on aika ryhdistäytyä. Mies on laittanut minulle kahvit valmiiksi. Kummastelen tätä elettä mielessäni. Kuinka se jaksaa vielä olla minulle kiltti? Viime yönä se sanoi, ettei halua naimisiin eikä lapsia ennen kuin kaikki toimii paremmin. Se sanoi, etten pärjäisi oman lapsen kanssa, kun en osaa olla hänenkään lastensa kanssa. Sanoi, että minun jatkuva paha oloni syö häntä. Miten kaltaiselleni ihmiselle jaksaa olla kiltti?

Minua huimaa. Itkeminen sattuu päähän ja unilääkeväsymys on tehnyt raajoista lyijyä. En ole puhunut miehelle koko aamuna mitään, mutta sanon hiljaa, etten usko voivani ajaa tänään. Mies tarjoutuu ajamaan minut töihin, mutta hetken päästä kieltäydyn, koska ajatus tuntuu liian vaikealta.

Mies lähtee itse ja käyn makaamaan keittiön kylmälle lattialle. Tasainen viileä pinta rauhoittaa. Hetken päästä mies palaakin kotiin ja kysyy, olenko varma, etten halua hänen vievän minua töihin. Alan taas itkeä, etten jaksa. Vaikeroin pahaa oloani. Minua oksettaa. Mies ehdottaa, että soittaisin pomolle ja olisin tämän päivän kotona. En voi, vastaan, koska uskon pomon näkevän selitysteni läpi ja pitävän minua huonona ja heikkona. Kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten paha olo minulla on.

Kello 8.06 lähden lopulta ulos ovesta. Asetun ihmiseksi jälleen. Ajan varmalla otteella töihin ja istun ensimmäiset tunnit työhuoneeni ovi suljettuna ja tuijotan tietokoneen ruutua. Kyllä se kohta helpottaa.

Harkitsen, että varaisin ajan lääkärille ja pyytäisin sairauslomaa ja masennuslääkitystä. En tee sitä.
Harkitsen, että kysyisin terapeutiltani, saisiko seuraavan ajan nopeammin. En tee sitäkään.
Käyn läpi työpaikkailmoitukset ja asuntoilmoitukset. Totean kaikki ideat mahdottomiksi.

Ainoa, mitä jaksan, on jatkaa tätä samaa. Mies varmaan jättää minut, kun aika on kypsä. Itse en jaksa lähteä. Enkä todellisuudessa halua. Olen niin tyhmä, että jaksan uskoa kaiken sen hyvän kantavan. Hyvääkin meillä on vaikka kuinka paljon.

Minulla on eräs sukulainen, joka kehuskelee kovasti henkisillä voimavaroillaan kestettyään vaikka mitä kaikkea. Minäkin olen varmaan ihan helvetin vahva ihminen, kun jaksan tätä kaikkea. Parin tunnin päästä menen kotiin ja kaikki on varmaan taas ennallaan.

Erityinen kiitos seuraaville bloggaajille, joiden kirjoituksista sain voimaa itse kirjoittaa:
Hymyillen.
Pitsisiivin kohti unelmia
Lapsenkengissä