Ladataan...

Olen useaan otteeseen kertonut täällä motivaatiotarinoista, joita meidän TFW:n salilla jaetaan aina ennen jokaista treeniä. Jotkut saattavat pitää näitä turhana höpötyksenä, mutta itselleni ne näyttelevät todella suurta roolia. Ei vain treenin onnistumisen kannalta, vaan ne ovat muokanneet pikku hiljaa koko omaa tapaa katsella elämää. 

Muistan kun jonkin aikaa sitten seisoimme alkurivissä ja kuuntelimme Peten motivaatiotarinaa. Pete, eli Petri Rasanen on yksi salin perustajista ja toimii myös valmentajana. Hän kertoi haluavansa tehdä oman talk shown. Muistan kuinka silloin tämä unelma tuntui mielestäni ihan järkyttävän isolta. Sellaiselta, että eihän tuollaista voi sanoa edes ääneen. Samalla tajusin, kuinka paljon rajoitteita minulla on omassa mielessäni. Miten niin ei muka voi?!

Pete ei siinä vaiheessa tiennyt vielä lainkaan, kuinka tämä asia tulisi toteutumaan, mutta hän oli kuitenkin valmis rohkeasti puhumaan siitä. Ja eipä mennyt aikaakaan, kun hän oli löytänyt projektilleen aisaparikseen poikaystäväni joka lähti hoitamaan prokkiksen kuvauspuolta. Pian asiat alkoivat loksahdella paikoilleen ja talk showta alettiin ihan oikeasti kuvaamaan. 

Olen seurannut tätä kulisseista ja ollut ihan hurjan ylpeä kummastakin. Samalla omat mielen rajoitteet ovat rikkoutuneet, sillä olen nähnyt kuinka mikään ei ole mahdotonta. Se jättiläismäisenkin iso unelma tai tavoite voi olla lähempänä toteutumista kuin osaa ajatellakaan, kun vain uskaltaa avata suunsa. Kahdeksan jaksoa on nyt purkitettu ja ensimmäinen tuli eilen ulos. 

Ensimmäisessä jaksossa on vieraana Johannes Hatsolo Hattunen, joka on myös yksi salin omistajista. Jokainen jakso kertoo omanlaisensa tarinan eri alojen menestyjistä. Yhteinen tekijä on se, että kaikki heistä ovat onnisuneet tekemään omasta intohimostaan ammatin. Itselleni tällaiset tarinat toimivat bensana omassa elämässä ja antavat voimia tavoitella myös niitä omia unelmia. 

Mitäköhän hurjia unelmia osaisi itselleen kehitellä ensi vuotta varten?

Ladataan...

Ladataan...

Tänään on isänpäivä ja kerrankin olen juhlimassa sitä Suomessa. Keskiviikkona katsoin Afterwork-podcastin vinkkaamana Hyvä Mies- lyhytelokuvan, joka syntyi alunperin mainoskampanjaksi kuvatun materiaalin pohjalta. Jenni podcastissa jo varoittelikin, että video saattaa saada kyynelkanavat auki ja itsehän pillitin jo parin ensimmäisen lauseen jälkeen.

Olen miettinyt lähiaikoina sitä, kuinka kohdalleni onkaan sattunut elämäni aikana niin hyviä miehiä. Ja kuinka joskus naiivisti ajattelin, että huonoissa suhteissa pysyttelijät eivät vain osaa arvostaa itseään tarpeeksi ja saisivat kyllä parempaa jos vain tajuisivat sitä vaatia. Mutta mitä jos sellaista hyvää ja tasa-arvoista parisuhdetta ei osaa edes toivoa sillä sellaista ei ole koskaan nähnyt? 

Mitä vanhemmaksi on tullut, sitä paremmin osaa nähdä omien vanhempiensa vaikutuksen omassa nykyhetkessä. Lapsuuden kodissani oli hurjan tasa-arvoinen jako aikalailla kaikessa. Kummatkin vanhemmat jäivät kotiin vuorollaan vanhempainvapaille, kotityöt jaettiin tasan ja muutenkin kummankin mielipide tuntui saman arvoiselta. Sen takia olen pitänyt tällaisia asioita itsestäänselvyytenä myös kaikissa omissa suhteissani ja osannut myös vaatia sitä. 

Sanottakoon vielä, että ymmärrän hyvin myös sellaisia parisuhteita joissa yhteisestä päätöksestä toinen hoitaa esimerkiksi enemmän kotona asioita ja toinen ottaa suuremman vastuun esimerkiksi taloudellisista asioista. Kunhan järjestelyt ovat kummallekin osapuolelle mieluisia. 

Se, että isäni oli kanssani vanhempainvapaalla saattaa olla yksi syy siihen, miten meistä tuli niin läheisiä. Meillä oli aina omia juttuja ja kepposia jo ollessani pieni. Muistan kun isäni oli ostanut ensimmäisen kännykän ja soitimme siihen kotimme lähellä olleesta puhelinkopista saadaksemme sen numeron talteen. Sitten piilouduimme nurkan taakse, odotimme että joku käveli puhelinkopin ohi ja soitimme samanaikaisesti siihen. En muista minkälaisia nämä puhelut ohikulkijoiden kanssa oli, mutta ainakin hyvin huumoria revimme siitä.

Toinen syy on se, että muutimme kahdestaan asumaan kun olin 11-vuotias. Nykyäänkin asumme parin kilometrin päässä toisistamme ja näemme yleensä monta kertaa viikossa. Isäni on näyttänyt minulle sen hyvän miehen mallin jo ollessani lapsi, ja samalla asettanut riman korkealle omissa ihmissuhteissani. 

Meitä yhdistää moni asia isäni kanssa. Rakastamme kumpikin esimerkiksi New Yorkia, vaatteita, kulttuuria ja hyvää ruokaa. Meillä on samanlainen huumorintaju ja kummallekkin on ensisijaisen tärkeää olla aina ajoissa paikalla. Temparamentiltamme olemme kuitenkin monissa asioissa kuin yö ja päivä. Siinä missä minulla on melkoisen kiivas luonne, isäni ei hermostu juuri mistään. Hän on myös aina elementissään kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja rakastaa olla ihmisten ympäröimänä. 

Hän on myös sielultaan sellainen ikinuori, joka haluaa aina tietää kuumimmat ravintolat, baarit ja puhelinsovellukset. Yleensä kuulenkin niistä ensimmäisenä isältäni. Kerran olimme Flow-festareilla isäni ja äitipuoleni kanssa ja bailasimme siellä pikkutunneille jonkun indie-bändin telttakeikalla. Toivoisin myös itse säilyttäväni tällaisen uteliaisuuden vanhetessani. 

Ihanaa isänpäivää tasapuolisesti kaikille isille, isäpuolille ja isähahmoille! <3

Ladataan...

Pages