Ladataan...

Juttelen todella harvoin ystävieni kanssa ulkonäöstä. Se ei vain ole mielestäni mitenkään kovin mielenkiintoinen puheenaihe. Sisäinen maailma on aina kiinnostanut ja kiehtonut ulkokuorta enemmän. En myöskään kiinnitä muiden ihmisten ulkonäköön juurikaan huomiota, poislukien vaatteet. Niihinkin kiinnitän huomiota yleensä vasta siinä vaiheessa, kun ne poikkeavat jotenkin massasta.

Joskus ystäväni naureskeli sille, että en koskaan huomaa jos joku läheisistäni on vaikka käynyt kampaajalla, vaikka tyyli olisi muuttunut paljonkin. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotenkin en vain osaa kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin. Tai sitten vain näen ihmiset eri tavalla kuin muut. 

Lähiviikkoina olen kuitenkin ajautunut tuttujen kanssa ulkonäköä ja etenkin sen parantelua käsitteleviin keskusteluihin ja minulle on tullut jotenkin yllätyksenä se, kuinka paljon ihmiset sitä pohtivat, kuinka paljon siitä kärsitään epävarmuutta ja kuinka paljon laitetaan esimerkiksi rahaa joidenkin "kauneusvirheiden" hoitamiseen.

Hullunkurisinta tässä on se, että kuuntelin näitä aluksi sellaisella lapsenomaisella mielenkiinnolla. Katselin, kuinka kuvankauniit ihmiset kertoivat oikoneensa hampaat, käyneensä kaikenmaailman laser- & vampyyrihoidoissa ja pohtivansa milloin ottavat ensimmäiset botoxinsa. Minulle selvisi myös ettei botoxia laiteta huuliin ja mitkä on Sibelius-rypyt. Tunsin itseni eläkeläiseksi, jolle nuoret yrittävät selittää Snapchatin saloja. Täysin ulkopuoliseksi. 

Mutta pian aloin miettiä, kuinka en ollut koskaan kiinnittänyt ihmisissä huomiota näihin asioihin aiemmin, joista he ovat tunteneet epävarmuutta. Mietin omaa alempaa hammasrivistöä, joka on täysin vinksallaan ja tunsin outoa alemmuudentunnetta. En suinkaan siitä, että ne olivat vinot, vaan siitä etten ollut koskaan edes ajatellut että kukaan kiinnittäisi siihen mitään huomiota.

Tuijotin kiloja, joita on kerääntynyt vyötärölleni ja talven harmaantamaa pintakuivaa ihoa, jossa jokainen virhe näkyy varsin selvästi. Mietin tukkaani, joka on ehtinyt kellastua, latvat kuivua ja juurikasvu ennättänyt vähän liian pitkäksi. Katselin itseleikkaamaani hiukan vinoa otsatukkaa, enkä saanut sitä millään asettumaan paikoilleen.

Yhtäkkiä olin kovin tietoinen siitä, että minussa on kamala määrä "kauneusvirheitä". Aloin miettiä, pitäisikö minun kiinnittää näihin asioihin huomiota, jos muutkin kerran niin tekevät? Satun olemaan alalla, joka on brutaalin ulkonäkökeskeinen. 

En tarkoita, etteikö minulla olisi ollut epävarmuuksia ulkonäköni suhteen aiemmin. Varmasti kaikilla on. Jotenkin silti olen aina ajatellut, että ne eivät määritä minua millään tavalla ja keskityn mielummin siihen, että persoonani on valloittavampi kuin ulkonäköni. Olen myös aina sivuuttanut nämä ajatukset sillä, että ei kukaan muu näihin asioihin kiinnitä huomiota, sillä enhän minäkään kiinnitä muissa ihmisissä. 

Yhtäkkiä katsoin erästä kampanjaa varten ottamiamme kuvia ihan eri silmillä. Tietokoneen näytöllä ei näkynyt enää mitään muuta kuin kaikki mahdolliset kauneusvirheet. Ja paljon enemmän kuin ne itse "virheet" ärsytti se, että kiinnitin ylipäätään sellaisiin asioihin huomiota! Yleensä olen katsonut valokuvassa ihan muita asioita. Valoa, asettelua, mielenkiintoisia kuvakulmia ja värisävyjä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen kolmenkympin kriisi, tai sitten tämä on vain joku ohimenevä vaihe. Ainakin toivon palaavani täältä äkkiä siihen kuplaani, jossa tällaiset asiat eivät vaivaa päätäni. Haluan myös tehdä selväksi, etten pidä ulkonäköasioita pohtivia ihmisiä pinnallisina tai mitenkään typerinä. Olen joskus aiemmin kirjoittanut aiheesta näin:

"Olen miettinyt paljon pinnallisuutta elämäni aikana ja kummastellut, kuinka monet pitävät sitä jollain tapaa syvällisyyden vastakohtana. Pinnallinen ihminen on sellainen, joka keskittää energiaansa ja ajatuksiaan ulkonäköön, pintaan. Syvällinen ihminen ajattelee asioita pidemmälle, syvemmälle, eikä mieti ulkokuorta. Tässä tavallaan tehdään sellainen erottelu, että "no, kumpaan porukkaan haluat kuulua?".

Tässähän ei ole mitään järkeä. Ulkokuori ja sisin ovat ihan täysin eri asioita. Ennemminkin voisi verrata ulkonäköönsä huomiota kiinnittävän ja ulkonäöstä piittaamatonta ihmistä. Tai syvällisten ajatusten parissa viihtyvää ja kepeiden puheenaiheiden ystävää keskenään. Nämä ovat paljon validimpia vastakohtia, kuin syvällisyys vs. pinnallisuus. "

Tämän tekstin aihe ei siis suinkaan ole mollata heitä, jotka näitä asioita paljon miettivät. Vaan ehkä kyseenalaistaa sitä, kuinka joistain asioista tulee normi siinä vaiheessa kun tarpeeksi moni ympärillä käyttäytyy sen mukaisesti. Muistan kuinka joskus teininä kauhistelin hiustenpidennyksiä. Jo pelkkä ajatus siitä että laittaisin jonkun toisen tukkaa päähäni, oli niin absurdi että se tuntui suurinpiirtein yhtä kaukaiselta operaatiolta kuin silikonirintojen ottaminen. 

Kuitenkin pikkuhiljaa pidennykset yleistyivät kaveripiirissäni ja lähes jokaisella oli sellaiset. Siitä tuli niin normaalia, että tavalliset hiukset eivät enää näyttäneet tarpeeksi paksuilta, pitkiltä ja jollain tapaa riittäviltä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että itsellänikin oli lopulta pidennykset monta vuotta. Vaikka olin alunperin pitänyt niitä ihan järjettömänä ajatuksena. 

En siis halua vertailla itseäni heihin, jotka käyvät tekemässä erilaisia kauneusoperaatioita, sillä niin tekemällä alkaa varmasti nopeasti uskomaan itsekin tarvitsevansa niitä. Pyrin jatkossakin keskittymään kaikkeen muuhun kuin ulkonäköön, niin muiden kuin itsenikin kohdalla. Ihan vain siitä syystä, että ulkonäköön keskittyminen saa minut todella onnettomaksi. 

Miten te suhtaudutte tähän kaikkeen?

Ladataan...

Pages