Kun et tiedä, älä oleta

DSC_4763.jpg

Katselin tämän vuoden Vain elämää -jaksoja ja huomasin, kuinka jakso jaksolta oma mielikuvani Jenni Vartiaisesta muuttui. Olin edellisen kauden perusteella leimannut hänet tylsäksi, ehkä hieman jopa ylimieliseksi ja vaikeasti lähestyttäväksi tyypiksi. Tämä johtui lähinnä siitä, että muihin verrattuna Jenni ei tuntunut avaavan omasta elämästään oikeastaan mitään ohjelman aikana. Vähääkään henkilökohtaisemmat kysymykset hän sivuutti jollain tapaa ja oli muutenkin hiukan etäinen. 

Tämän vuoden kohdalla hän kertoi avoimesti, minkä takia viime kaudella käyttäytyi näin. Elämässä oli yksinkertaisesti niin kipeä jakso silloin meneillään, että hän pelkäsi murenevansa jos kertoisi yhtään mitään. Moni meistä varmasti tietää tuon olon. On pitänyt pakkaa kasassa jo niin kauan ja esittänyt vahvaa, että mikä tahansa saattaa hajottaa padot. Muistan itse todella elävästi erään hetken nuoruudestani, jolloin soitin siskolleni, ja riitti että hän kysyi ”miten voit?” ja se riitti siihen että murennuin täysin. Hän lähti samantien yötä vasten pyöräilemään keskuspuiston läpi luokseni ja mietin silloin, kuinka ikävä on vaivata, vaikka apu oli silloin enemmän kuin tarpeen. 

Olen kuullut samanlaisia tarinoita paljon myös lähipiiristä. Klassinen hetki on työterveyslääkärin vastaanotolla, jossa kysytään ”miten oikeasti jaksat?”. Usein näissä tilanteissa oma reaktio saattaa tulla jopa hiukan yllätyksenä. Tajuaa vasta silloin, kuinka pitkään on esittänyt reipasta ja kuinka pitkään on saattanut polttaa kynttilää kummastakin päästä.

Uskon että siinä on kyseessä paljon se, että joku näkee sinut kaiken reippauden läpi ja antaa sinullekin tilaa olla välillä heikko. Kun on pienestä asti ollut muita tomerampi, tulee helposti sellainen olo että samaa roolia täytyy vetää läpi elämän. Tänä kesänä koin ahaa-elämyksen kun eräs tyyppi sanoi minulle että ”Mitäs jos nyt vaan kerrankin vastaisit rehellisesti kun sulta kysytään että onko tää ok? Kertoisit kuinka hitosti se sattuu.”. Se tuntui hullulta, koska mietin että onko minulla edes oikeutta siihen? Kyllähän minä nyt kestän kaiken. 

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän käsitykseni vahvuudesta on muuttunut. Ennen vahvan naisen merkit olivat täysin selviä minulle. Halusin olla sellainen, jonka ei tarvitse pyytää apua, joka selviää yksin, ei kaada taakkaansa muiden harteille, eikä vaivaa omilla ongelmillaan muutenkaan. Pitkään tämä tietysti onnistuukin, mutta jossain vaiheessa korttitalo saattaa hajota pahastikin. Nykyään pidän ehdottamasti vahvuuden tärkeimpinä merkkeinä oman rajallisuutensa ymmärtämisen. Sen, ettei kaikkeen tarvitse pystyä yksin ja ettei apua pyytävä missään nimessä ole heikko. Asiat saa surettaa, ja surulle täytyy antaa myös aikaa. 

Avun pyytäminen ei vieläkään ole minulle helppoa, vaikka kyseessä olisi joku ihan hölmökin asia. Teen mielummin itse, kun vaivaan muita. Tämä on todella typerä asenne, sillä sen takia olen esimerkiksi kiinnittänyt olohuoneen verhotangon nauloilla, kun minulla ei ollut porakonetta. Alashan se tuli muutaman päivän kuluttua ja jouduin sen koneen käydä joka tapauksessa lainaamassa. 

Tärkeää on myös sen ymmärtäminen, että se reippaus tai vahvuus ei välttämättä ole niitä ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Kun niistä yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni, voi tulla myös väärinymmärretyksi, aivan kuten itsellenikin kävi Jenni Vartiaisen kohdalla. On ihan ok paljastaa oma haavoittuvuutensa ja tämä jos jokin vaatii rohkeutta. Ja muistutuksena vielä itsellenikin, ettei ikinä kannata olettaa kenestäkään yhtään mitään, sillä koskaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi elämässään. 

Onko muita reippaan tytön syndroomasta kärsiviä?

DSC_4776 copy.jpg

DSC_4742.jpg

DSC_4715 copy.jpg

 

Jeans – Lee, Shoes – Nelly (here*), T – shirt – Flea Market, Jacket – Borrowed from Sara (here*) *adlinks

Pictures: Sara Vanninen

Kommentit (28)
  1. Olipas samaistuttava ja hyvä kirjoitus, kiitos siitä!
    Tunnistan itsessäni kiltin ja reippaan tytön ja olen äärettömän huono puhumaan tuntemuksistani. Tämä on kostautunut monet kerrat surulliseen ja yksinäiseen oloon. Haluaisin puhua kaikista tuntemuksistani niin kovasti, mutta kynnys on aivan liian korkea. Tuloksena on, että minusta on tullut kovin hiljainen ja vetäydyn omiin oloihini.
    Lisäksi itse en ole hyvä auttamaan muita, koska huomaan oman kipuiluni johtavan siihen etten halua kuunnella tai lukea muiden murheista. Minua ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta muiden huolet kun omat tuntemukset on jo niin ikävät. Huomaan ryhmäkeskusteluissa ja whatsapp keskusteluissa olevani täysin hiljaa kun muut availevat elämänsä solmuja. Tunnen itseni aivan paskaksi ystäväksi. Minua surettaa, että edes kaikista parhaimmille ystävilleni en voi avautua, koska häpeilen tuntemuksiani. Ulkopuolista apua en edes harkitse koska ”ongelmani eivät ole riittävän isoja”.
    Koskakohan tämä kolmekymppinen kasvaisi aikuiseksi…

    1. Kiitos, kiva kuulla! Ja mun mielestä on ihan tosi hyvää itsetuntemusta ymmärtää myös, milloin ei ole resursseja auttaa muita. Se on sellaista hyvää itsekkyyttä. Ennen kuin omat jutut on kunnossa, on vaikea olla tukena muille. Se on vähän sellaista ”blind leading the blind” -meininkiä, josta ei ole avunsaajallekaan paljoa hyötyä. Älä siis turhaan pode siitä huonoa omaatuntoa, vaan keskity ensin siihen, että saat omat kipuilusi hoidettua. Jos ystäville tai perheelle on vaikeaa puhua, voisitko kuitenkin kuvitella juttelevasi ammattilaiselle? Mikään ongelma ei ole liian pieni, ja olen itse harkinnut käyväni ihan vaikka suurempia ongelmia ei olekaan. Koen sen vähän samanlaiseksi kuin vaikka salilla käymisen. Siellä voi käydä ylläpitääkseen kuntoa, vaikka ei rapakunnossa olisikaan. Samalla tavalla henkisen puolen jutut ovat sitä toisen puolen ”kunnossa pysymistä”. 

  2. Oot siellä ytimessä!

    Taannoin Hesarissa kirjoitettiin ”kiltin tytön syndroomasta”: kiltti tyttö pärjää yksinään, ei tarvitse apua, ei kerro huolistaan muille, vaan on lähes aina hyväntuulinen vaikka miten sattuisi. Oma ”syndrooma” johtunee synnynnäisestä temperamentistanikin, mutta sanoisin kasvatuksella olleen todella suuri rooli. Isäni on pienestä asti hokenut, kuinka ”pittää pärjätä ite”, ja ”yrität aina ensin ite. Jos et millään onnistu, sitte voin auttaa” 😀 Asustelen nyt ulkomailla ja oon paljon miettinyt, että onko tämä kasvatustyyli taas jotain kulttuureihin liittyvää… 😀

    Kivaa syksyä!! 🙂

    1. Niin, en tiedä! Itselläni tuo ei kyllä ole tainnut kasvatuksesta tulla, vaan muistan ihan pienenä kuinka perhe on ennemminkin ihmetellyt mun itsenäisyyttä ja tietynlaista yksin pärjäämistä jo lapsena. Mutta ehkä meissä suomalaisissa silti on joku sellainen kulttuurillinen ihanne jostain reippaasta ja kiltistä tyypistä, joka hiljaa mutisematta hoitaa kaikki velvollisuutensa vastuullisesti. 

      Kivaa syksyä myös sinne! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *