Mental Health Monday: Piilotin suruni
Viime viikkojen aikana olen tehnyt melko suuren löydön itsestäni. Merkkejä tähän on ollut läpi elämäni monia, mutta vasta näinä viikkoina se on tullut täysin selväksi: en osaa tunnistaa surua, tai antaa sen tulla ulos.
Keskustelin taannoin brunssipöydän äärellä ihmisen syvimmästä olemuksesta ja tietynlaisesta coresta. Onko meissä kaikissa jotain muuttamatonta? Jo pienissä lapsissa huomaa suuria eroja heidän luonteenpiirteissään, joten varmasti meillä kaikilla on se syvin olemus, joka on tietynlainen.
Uskon kuitenkin, että kaikki kokemamme asiat voivat muuttaa tätä olemusta. Voimme aikuisena olla täysin erilaisia, kuin lapsena ollessamme. Voimme myös tietoisesti muuttaa jotain käyttäytymismallejamme ja kehittyä jonkinlaiseksi. Puhuimme myös siitä, kuinka eri ihmiset kokevat, sanoittavat ja näyttävät eri tavalla tunteita.
Keskustelukumppanini sanoi, että emme oikein voi valita millaisia tunteita turrutamme. Jos hautaamme ikävät tunteet, menevät mukavatkin samalla mudan alle. Ajatus oli kaikinpuolin todella looginen, mutta silti totesin, ettei se ainakan omalla kohdallani pidä paikkaansa.
Minulle on aina ollut helppoa tuntea pakahduttavaa iloa ja onnellisuutta, ja myös näyttää se. Sen sijaan surun kanssa en osaa oikein toimia. Se on lukittuna jossain monien ovien takana, joita pelkään avata, sillä olen sinne vuosien aikana kaikkea kerännyt.
Mitä enemmän aihetta pohdin, sitä järjettömämmältä se tuntui. Olen mielummin ollut kylmä, tunteeton, äkkipikainen ja kiivas, kuin surullinen. Olen mielummin kohdannut muiden katseissa halveksuntaa kuin sääliä. Empatia toisen silmissä on ollut pahin mahdollinen peili. Olen nähnyt itseni siitä heikkona, reppanana ja jollain tapaa epäkelpona.
Kyseessä ei ole ollut vain se, etten ole osannut surua näyttää muille. En ole osannut sitä oikein itsekään työstää. Keskustelun jälkeen marssin laatikolle, jossa pidän muistojani. Avasin päiväkirjani ja näin siinä nyt niin paljon enemmän. Olin yrittänyt selittää siellä itselleni epämääräisiä masennusjaksoja ”ihmeellisenä stressinä”, kummallisina uniongelmina, ruokahaluttomuutena ja jatkuvana väsymyksenä. Olin yrittänyt korjata itseäni rationaalisesti.
En oikein vielä tiedä, miten alan tätä työstämään. Mutta asian sistäistäminen nyt on ainakin ensimmäinen askel. Löytyykö muita, joille suru on vaikea tunne näyttää tai päästää ulos?
Pictures: Sara Vanninen