Mental Health Monday: Piilotin suruni

DSC_5436.jpg

Viime viikkojen aikana olen tehnyt melko suuren löydön itsestäni. Merkkejä tähän on ollut läpi elämäni monia, mutta vasta näinä viikkoina se on tullut täysin selväksi: en osaa tunnistaa surua, tai antaa sen tulla ulos.

Keskustelin taannoin brunssipöydän äärellä ihmisen syvimmästä olemuksesta ja tietynlaisesta coresta. Onko meissä kaikissa jotain muuttamatonta? Jo pienissä lapsissa huomaa suuria eroja heidän luonteenpiirteissään, joten varmasti meillä kaikilla on se syvin olemus, joka on tietynlainen. 

Uskon kuitenkin, että kaikki kokemamme asiat voivat muuttaa tätä olemusta. Voimme aikuisena olla täysin erilaisia, kuin lapsena ollessamme. Voimme myös tietoisesti muuttaa jotain käyttäytymismallejamme ja kehittyä jonkinlaiseksi. Puhuimme myös siitä, kuinka eri ihmiset kokevat, sanoittavat ja näyttävät eri tavalla tunteita. 

Keskustelukumppanini sanoi, että emme oikein voi valita millaisia tunteita turrutamme. Jos hautaamme ikävät tunteet, menevät mukavatkin samalla mudan alle. Ajatus oli kaikinpuolin todella looginen, mutta silti totesin, ettei se ainakan omalla kohdallani pidä paikkaansa.

Minulle on aina ollut helppoa tuntea pakahduttavaa iloa ja onnellisuutta, ja myös näyttää se. Sen sijaan surun kanssa en osaa oikein toimia. Se on lukittuna jossain monien ovien takana, joita pelkään avata, sillä olen sinne vuosien aikana kaikkea kerännyt. 

Mitä enemmän aihetta pohdin, sitä järjettömämmältä se tuntui. Olen mielummin ollut kylmä, tunteeton, äkkipikainen ja kiivas, kuin surullinen. Olen mielummin kohdannut muiden katseissa halveksuntaa kuin sääliä. Empatia toisen silmissä on ollut pahin mahdollinen peili. Olen nähnyt itseni siitä heikkona, reppanana ja jollain tapaa epäkelpona. 

Kyseessä ei ole ollut vain se, etten ole osannut surua näyttää muille. En ole osannut sitä oikein itsekään työstää. Keskustelun jälkeen marssin laatikolle, jossa pidän muistojani. Avasin päiväkirjani ja näin siinä nyt niin paljon enemmän. Olin yrittänyt selittää siellä itselleni epämääräisiä masennusjaksoja ”ihmeellisenä stressinä”, kummallisina uniongelmina, ruokahaluttomuutena ja jatkuvana väsymyksenä. Olin yrittänyt korjata itseäni rationaalisesti.

En oikein vielä tiedä, miten alan tätä työstämään. Mutta asian sistäistäminen nyt on ainakin ensimmäinen askel. Löytyykö muita, joille suru on vaikea tunne näyttää tai päästää ulos?

DSC_5449.jpg

Pictures: Sara Vanninen

Kommentit (10)
  1. karoliinamaria
    21.2.2017, 09:06

    Avoin, rehellinen teksti. Kiitos tämän asiasn jakamisesta! Mä suosittelen niin lämpimästi psykoterapiaa, elämänlaatu paranee todella paljon kun saa nuo inhottavat, piilotetut asiat käsiteltyä. Elämästä tulee jollain tavalla kepeämpää ja pystyy keskittymään paremmin tästä hetkestä nauttimiseen kun menneisyyden tukahdetut tunteet eivät yritä tulla pintaan. Jos päädyt psykoterapeutti -vaihtoehtoon, kannattaa käydä tutustumassa muutaman psykoterapeutin luona ennen lopullista valintaa ja valita itselleen se sopivin.

    Tsemppiä! 🙂

  2. Täältäkin löytyy yksi tunteiden panttaaja. Sureminenkin on välillä vaikeaa, mutta kaikkein hankalinta minulle on tunnistaa uupumus ja viha. Vasta viime aikoina olen oppinut suuttumaan ihmisille ihan kunnolla, mutta tuntemattomille en osaa vieläkään olla avoimesti vihainen. Pari vuotta terapiaa auttoi tässä valtavasti, mutta yhä edelleen opettelen. Varsinkin tuo uupumus on tosi haastavaa huomata ajoissa, kun yleensä olen ajanut itseni ihan hajalle, ennen kuin olen tajunnut jarruttaa. Terapiaa voin kyllä suositella oikein lämpimästi, sinne voi mennä ihan vaan vaikka itseään tutkimaan 🙂

    1. Tiedän todella hyvin mistä puhut. Omalla kohdallani uupumusta on myös vaikea tunnistaa. Yleensä huomaan sen just ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta kokoajan oppii tuntemaan itseään lisää ja tunnistamaan tällaisia heikkouksia. Sitten seuraavalla kerralla osaa toimia hiukan paremmin. Ja oon miettinyt kyllä terapiaa, ihan vain mielenkiinnosta. Vähän niinkuin sellainen mielen personal trainer 😀

      1. Sitä se terapia aika paljolti onkin! Ennen kuin itse päätin sinne hakeutua (terveyden puolesta oli jo pakko), ajattelin, että sinne vaan mennään ja jotenkin mystisesti joku sut siellä parantaa. Yllätyksekseni kaikki lähtikin omasta toiminnasta ja omista oivalluksista. Oli elämäni antoisin (ja rankin) kaks vuotta ja nosti elämänlaatua huimasti 🙂 Kyllä niitä vaikeita aikoja on senkin jälkeen tullut, mutta nyt kun on työkalut oman mielen käsittelyyn, pärjää paljon paremmin. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *