Mental Health Monday: Symbioottisesta ystävyydestä

Olette monesti pyytäneet minua kirjoittamaan ystävyydestä. Ja nyt onkin luvassa aika poukkoilevaa tekstiä aiheen tiimoilta. Aloin pohtia tätä edellisen Trendin ystävyysteemaisen numeron jälkeen. Siinä oli muun muassa haastateltu Anna Perhoa ja Jenni Rotosta aiheesta ja ajattelin monista asioista todella eri tavalla heidän kanssaan. He totesivat, että esimerkiksi televisiosarjojen (kuten Frendit ja Sinkkuelämää) maalaama kuva ystävyydestä on hirveän symbioottista. Ja ettei kenelläkään töissä käyvällä aikuisella ole mahdollisuutta moiseen. No, olen tästä hiukan eri mieltä ja olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.

Osaltaan tämä Frendien luoma illuusio ystävyydestä onkin varmasti melko epärealistinen. Ajatus siitä, että kokoontuisi ystäväporukalla aina kahvilaan rauhalliselle aamiaiselle arkiviikkoina on melko absurdi, ainakin omasta mielestäni. Mutta silti minulla on parhaiden ystävien kanssa melko symbioottinen suhde. Ja ”paras ystävä” terminä on sellainen jota en käytä laittaakseni ystävyyssuhteita paremmuusjärjestykseen. Mielestäni se vain kuvaa ihmissuhteen laatua. Se eroaa muista ystävyyssuhteista muun muassa juuri tuon symbioottisuutensa takia.

Toki minulla on paljon kavereita, joiden kanssa homma toimii eri tavalla ja voidaan nähdä vaikka kerran vuodessa ja se on ihan ok. Mutta se pieni porukka, joka on kaikista lähimpänä, tietää elämästäni kaiken ja minä myös heidän. He ovat enemmänkin perheenjäseniä, jotka tuntevat sinut niin läpikotaisin, että ymmärtävät pelkästä katseesta mikä on homman nimi. Heidän menemisensä tietää yhtä hyvin kuin kumppaninsa ja elämässä myötäelää jokaisessa käänteessä täysillä mukana.

Heille voi sanoa, että en jaksa nähdä sua tänään ja luottaa siihen ettei toinen loukkaannu. He tietävät traumoistasi, menneistä ihmissuhteistasi, peloistasi, lapsuudestasi  ja niistäkin asioista jotka ovat alkaneet lauseella ”oonko ihan kamala ihminen jos ajattelen näin?”He eivät koskaan tuomitse, mutta voit luottaa siihen että palaute on aina rehellistä. He puhuvat selkäsi takana hyvää ja antavat negatiivisen palautteen suoraan sinulle. Heidän kanssaan voi käydä kiivaitakin keskusteluja ilman pelkoa siitä, että toinen ei enää seisoisikaan rinnallasi.

Tällainen ystävyys toki vaatii myös vaivannäköä. Se on mielestäni parisuhteeseen rinnastettavissa. Kaikille varmasti ei sovi näin tiivis yhteydenpito ystäviinsä. Ja tämä tarkoittaa myös sitä, että näitä ystäviä ei voi olla mitenkään älyttömästi, sillä aika ja energia eivät riittäisi kaikille. Tämä on monien mielestä ajatuksena melko julma. Että ystäväpiiri olisi jotenkin täynnä. Myönnän itsekin, että tuleehan siitä melko kylmäkiskoinen kuva ihmisestä. Mutta ihmiselle, joka näkee ystävyyden tällä tavalla kuin minä, on mahdoton ajatus että tällaisia suhteita olisi kovin montaa.

Toki ”tavallisia ystäviä” voi olla vaikka kuinka paljon. Mutta mitäpä käy siinä vaiheessa, kun toinen haluaisi viedä suhteen ”seuraavalle tasolle”? Nämä ovat itsestäänselviä asioita silloin, kun kyse on parisuhteesta, mutta ystävyyden kanssa homma meneekin sekavammaksi. Miten ottaa takapakkia ystävyydessä silloin, kun tuntuu että toinen haluaisi suhteelta enemmän?

Olen viimeiaikoina katsonut myös Girls -sarjaa, josta monesti on sanottu että se antaa Sinkkuelämää realistisemman kuvan esimerkiksi ystävyyssuhteista. Tämä on mielestäni todella mielenkiintoista, sillä en itse löytänyt lainkaan samaistumispintaa naisten välisistä suhteista. Päin vastoin ne tuntuivat melko absurdeilta. Tuntuu että päähenkilöt eivät pidä lainkaan toisistaan, mutta jonkun ystävyysvelvoitteen takia pitävät yhtä. Heidän väliltään puuttuu myös lojaliteetti toisiaan kohtaan ja muutenkin koko homma tuntuu vieraalta.

Olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän pohdintaa aiheesta. Onko tällainen ”paras kaveri” -ajattelu jotain, mikä ei teidän mielestänne kuulu aikuisuuteen? Oletteko joskus joutuneet ottamaan etäisyyttä johonkin ystävään tai onko joku vaatinut ystävyydeltä enemmän kuin olisitte valmiita antamaan? Tai muuten vain ajatuksianne siitä, mitä ystävyys on.

Kuvat: Sara Tickle

Kommentit (22)
  1. Olet kyllä onnekas. Kasvoin tiukan uskonnollisessa yhteisössä ja vaikka sielläkin tiivis kaveriporukka muodostui, koin aina itseni ulkopuoliseksi, sillä en pystynyt allekirjoittamaan yhteisön tiukkoja sääntöjä. Kun aikuisena lähdin yhteisöstä, myös välit näihin tyyppeihin viilenivät. Olen kokenut todella suurta vaille jäämistä ja surua siitä, että koska kasvoin ”väärässä paikassa väärään aikaan”, en luultavasti koskaan tule tuollaisia syviä symbioottisia ystävyyksiä saamaan. ne kun nimenomaan tarvitsevat aikaa ja vuosien yhteisiä kokemuksia, mitä harvemmin aikuisena enää tapahtuu. Siksi tuntuu aina tosi pahalta kuulla näitä kommentteja että ihmisen kaveripiiri on ”täynnä” – olen kiva ja hyvä tyyppi mutta elämä meni kohdallani niin että olen aika yksin, ja etuoikeutetumpien ihmisten ”itsekkyys” tässä suhteessa on puukon kiertämistä haavassa. Vaikka toki sen ymmärrän, ja jos oma tilanteeni olisi erilainen, luultavasti itsekin ajattelisin toisin.

    1. Tiedostan kyllä onnekkuuteni tässä asiassa. Ja toivon samaa kaikille, jotka ovat vielä sitä omaa porukkaa vailla. Jos yhtään helpottaa niin omat tyyppini olen suurimman osan löytänyt vasta aikuisiällä. Koen, että aikuisena solmitut suhteet ovat usein sellaisia, että voivat syventyä todella nopeastikin. Vähän sama kuin parisuhteissakin. Ne syntyy myös niin, että on oikeasti aidon kiinnostunut toisesta ja luultavasti jakaa samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Toivon kovasti, että sullekin vielä löytyy oma porukka <3

  2. Täytyy tulla ”puolustamaan”meitä ei-symbioottisia ystävyyksiä harrastavia. Olen introvertti ja pienestä asti hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä. Minulla on aina ollut kavereita, mutta en ole koskaan harrastanut sellaista tytöille tyypillistä bestis-ystävyyttä, jossa yhden henkilön kanssa vietetään todella paljon aikaa. Joskus olen kateellisena katsonut siskoni hyvin läheisiä kaverisuhteita, mutta todennut aina nopeasti, että itselle moinen olisi liian aikaa vievää ja uuvuttavaa, koska tarvitsen paljon myös omaa aikaa. Lisäksi luulen, ettei emotionaalinen kapasiteettini jaksaisi myötäelää kovin monen ihmisen arkea. Näen lähimpiäkin ystäviäni suunnilleen kerran kuussa ja se on minulle (ja ymmärrykseni mukaan myös heille) täysin riittävää ja koen heidät silti läheisiksi.
    Sen sijaan parisuhteeni ovat olleet enemmän symbioottisia ja tämä aiheuttikin ongelmia, kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni. Katkennut symbioosi sai minut ensimmäistä kertaa elämässäni tuntemaan oloni yksinäiseksi ja kesti pitkään, että opin taas määrittämään itseni ilman symbioottista suhdetta, jonka toisaalta olin kokenut suhteen aikana hukuttavan minuuteni alleen. Tämän hetkisen kumppanin kanssa olemme suhteellisen symbioottisessa suhteessa (tulee esimerkiksi aina työpäivien aikana laitettua viestiä, vaikka asumme yhdessä), mutta omalle itsenäisyydelle löytyy enemmän tilaa. Ihana balanssi<3

    1. Ymmärrän tosi hyvin! Olen itsekin introvertti, mutta silti melko lähellä ambiverttiyttä. Uuvun normaalisti seurassa nopeasti, mutta tämä pieni jengi on jostain syystä sellainen, joiden seura ei väsytä. Mutta tuo on jännä tuo, että parisuhteissa olet niin symbioottisesti. Olen itse melko ”itsenäisempi” taas aina parisuhteessa kuin esimerkiksi niiden parhaiden kavereiden kanssa. Ehkä tämä on vain tottumiskysymys, tai sitten se on jonkinlainen itsesuojelumekanismi. Mutta ihanaa että nyt sopiva balanssi on löytynyt siinäkin suhteessa <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *