Asia joka on mietityttänyt monesti, on ystävyys- ja kaverisuhteiden muuttuminen elämän edetessä. On yleistä, että aikuistuessa ihmiset saattavat lähteä hyvinkin eri suuntaan ystävien kanssa. On erilaisia uravalintoja, eri taustoista tulevia kumppaneita, uusia ystäviä ja täysin muuttuneita kiinnostuksen kohteita. Tässä ei ole mitään väärää, ja näistäkin huolimatta monet suhteet voivat kestää varsin hyvin. 

Ongelmia tämä tuottaa siinä vaiheessa, kun suhde muuttuu kovin yksipuoliseksi. Huomaa yhtäkkiä, että on itse aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Toinen vastailee miten sattuu, on aina kiireinen ja peruu tapaamisia viime hetkellä. Tai kenties itse on siinä asemassa, että toinen pommittaa viesteillä ja itse huomaa ettei enää viihdy hänen seurassaan, eikä tiedä miten kieltäytyä. 

Olenkin miettinyt joskus, mikä tällaisessa tilanteessa olisi paras tapa toimia? Itseäni ainakin nimittäin ärsyttää, jos minua pidetään ns. ”roikkumassa” suhteessa, ja tunnen yhteydenpidon olevan todella yksipuolista. Tunne siitä, että tekisi mitä tahansa jonkun puolesta, mutta tietää että toinen ei tekisi samaa. On jollekin se viimeinen tai varavaihtoehto, tyyppi jota voi nähdä silloin kun kaikki muut oljenkorret on käytetty. Haluaisin, että minut istutettaisiin tällöin alas ja kävisimme keskustelun aivan kuin seurustelusuhteessa, joka halutaan päättää. 

Haluaisin kuulla syyt, miksi seurassani ei viihdytä tai selityksen sille, miksi tapaamiset ei enää tunnu luontevilta. En pidä vihjailuista, vaan haluan, että minulle kyetään puhumaan suoraan tunteista. 

Kuitenkin kun on itse toisella puolella tilannetta, tuntuu ajatus ihan kamalalta ja hyvin kylmältä. Että nyt töksäyttäisi toiselle, ettei enää halua olla kavereita. Se tuntuu tunteettomalta ja ikävältä. Tarpeettomalta. 

Jos kyseessä olisi romanttinen suhde, olisi kaikkien mielestä varmasti reiluinta kertoa rehellisesti toiselle omista ajatuksistaan. On julmempaa pitää toista roikkumassa mukana ”pahan päivän varalta”, kun tietää ettei ole yhtä kiinnostunut toisesta. Miksi ystävyyssuhteissa on niin erilaiset säännöt? 

Päättynyttä seurustelusuhdetta saa myös jotenkin surra eri tavalla. Siinä sinut on selkeästi jätetty ja kaikki ymmärtävät, kuinka paljon se koskee. Ystävän jättäessä asia ikään kuin hiipuu hiljalleen, eikä suru tunnu samalla tavalla oikeutetulta. 

En itsekään tiedä, mitä mieltä olen tästä aiheesta. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne. Oletteko joskus jättäneet kaverin tai ystävän? Onko teille tehty sama? 

Kerrottakoon nyt vielä, että kyseessä ei ole nyt mikään itsellä päällä oleva tilanne. Näitä on kuitenkin elämän aikana tullut koettua kummaltakin puolelta, ja ympäriltä seurattua ihan samalla tavalla. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, mikä tekee ystävyyssuhteesta tässä asiassa niin erilaisen jos vertaa romanttiseen suhteeseen?