Tutustuin Fomo-termiin vasta vuosi sitten, kun ystäväni Martina kysyi kärsinkö koskaan tästä? Kyseessä on siis ”fear of missing out”- tilanne, jossa vähän vastahakoisesti tai väsyneenä lähtee esimerkiksi johonkin tapahtumaan tai juhliin sen takia, että pelkää jäävänsä paitsi jostain upeasta mikäli jää kotiin. Naureskelin silloin tälle, ja totesin että olen kyllä niin anti-fomoilija kuin vain voi. Jos väsyttää tai ei huvita lähteä, en koskaan kadu päätöstäni jäädä kotiin. 

Kuitenkin tänä kyseisenä iltana jolloin fomo-termi minulle esiteltiin, tapahtui jotain. Olimme Berliinissä Lollapalooza-festivaaleilla viimeistä päivää ja olin jo toinen jalka taksissa lähdössä hotellille nukkumaan. Festarimeininki tuntui olevan jo ihan finaalissa ja mietin ettei kannata väkisin yrittää löytää juhlafiilistä enää. Lupauduin kuitenkin tulemaan vartiksi, jos vaikka kulman takana olisi ”vuosituhannen bileet” kuten vähän sarkastisesti heitin. 

No, sattuipa hyvinkin niin, että kulman takana tosiaan OLI vuosisadan bileet. Pieni huone oli täynnä diskopalloja, välkkyviä valoja ja tanssilattia täynnä hyvää energiaa. Dj:nä oli vaatimattomasti Martin Garrix. Bailasimme loppuillan Run the Jewelsin Killer Miken kanssa ja ilta oli kaikinpuolin ihan huikea. Vieläkin muistelen tuota iltaa välillä ja naureskelen, että meinasin karata ennen hauskuutta nukkumaan. 

Kuitenkin tämä yksi ilta sairastutti minut FOMO-syndroomaan. Nykyään mietin aina, onkohan taas luvassa joku eeppinen ilta, mistä jään paitsi mikäli jään kotiin. Löytyykö muita fomoilijoita? Tai tietääkö joku parannuskeinoa tähän? 

A year ago I learned what fomo (fear of missing out) means. It was the last day of the Lollapalooza festival and I told my friend that I would rather go to sleep than to the afterparty. She made me promise to go and check the party out, and the night turned out to be ridiculously epic. Nowadays I always think about that one night and get serious fomo every time.