Olimme eilen kuvaamassa vähän festariasufiilistelyjä ja Arttu oli ottamassa videoita. Olen vasta vähän aikaa sitten tutustunut Arttuun ja siinä on kyllä ihan mahtavan oloinen tyyppi. Hän on kirjoittanut hyvinkin henkilökohtaisista ja vaikeistakin aiheista viime aikoina blogissaan ja kävimme tästä eilen keskustelua. Ymmärrän todella hyvin sen, että moni bloggaaja ei halua avata kamalan henkilökohtaisia asioita blogissaan, sillä halutaan pitää tiukka raja oman yksityisyyden ja blogielämän välillä. Kunnioitan hyvin paljon myös tällaisia bloggaajia.

Kuitenkin itselleni avoimuus tulee luonnostaan, enkä näe mitä haittaa siitä voisi olla jos jaan jotain omasta elämästäni, jonka kanssa tiedän monen muunkin kamppailevan. Muistan kun kirjoitin aikoinaan aiemmista ongelmistani syömisen kanssa ja monet tutut kummastelivat, kuinka avoimesti sen jaoin niin monelle tuntemattomalle. Onhan se kietämättä outoa olla niin ”henkisesti alasti” ,kuten ystäväpiirissämme on tapana sanoa, niin monen täysin tuntemattoman edessä. 

Enhän näitä asioita ollut kertonut monelle läheisellenikään aiemmin. Koska aihe oli vaikea, tiesin että se pitää tehdä. Niin moni lähipiirinikin ihminen oli kamppaillut samojen aiheiden kesken, joten ajattelin että ruudun toisella puolen niitä ihmisiä on lisää. Minulla oli kanava ja tärkeää asiaa, joten miksi olisin jättänyt sen kertomatta?

Jotenkin suhteutin sen niin, että jos yksikin ihminen saa siitä toivoa pimeyden keskellä, tai ottaa ensimmäisen askeleen parantumiseen päin, on se monin kerroin tärkeämpää kuin oman suojamuurini pystyssä pitäminen. Nyt, kun vuosien jälkeen edelleen saan sähköposteja henkilöiltä, jotka kertovat, kuinka tärkeä teksti olikaan heille, voin olla varma siitä, että tein oikean päätöksen.

Ikinä ei avoimuudestani ole ollut haittaa elämässäni. Virheet ja kipuilut tekevät sinusta juuri sen ihmisen, mikä olet tänä päivänä, aivan kuten onnistumisetkin. Ei niitä tarvitse yrittää peitellä, sillä ne ovat inhimillisiä. Jos kukaan ei uskaltaudu puhumaan vaikeista asioista, luulemme kaikki olevamme taakkojemme kanssa yksin. Ja miten lohduttavaa onkaan kuulla, että jollain on ollut ihan samoja haasteita, ongelmia tai ajatuksia kuin itselläkin. 

Nowadays blog world seems to draw a line between personal world and blog world. I think it’s perfectly fine to have boundaries and keep your private life private. But when it comes to me, I’ve always thought that there’s no harm in being honest and open about your thoughts, no matter how painful they might be. When I wrote a long time ago about my eating disorder, some people asked, how can I be so open to so many people that I don’t know? Even though it was scary to publish the post, I thought that if I can affect to a one single person, it has been worth it. And even after all these years after the post, I still get emails about how that has changed someones life, I KNOW that it was totally worth it.  In my opinion, you can’t go wrong by being open and honest. If no one will talk publicly about difficult things, we all think we are all alone with our burdens.