Reissun päällä pitkään ollessa tulee pohdittua paljon omia ystäviään. On heitä, keiden elämästä on koko ajan kärryillä kaikissa pienessäkin käänteessä.  On screenshotit jokaisen potentiaalisen deittikumppanin whatsapp-keskusteluista ja peilikuvat vaihtoehtoisista asuvalinnoista, joita tärkeää iltaa varten on mietitty. Sitten on heitä, keiden kanssa saattaa nähdä vain kerran vuodessa, mutta silti tuntuu ettei päivääkään olisi kulunut edellisestä tapaamisesta. On niitä joiden kanssa voi viettää tuntikausia sanomatta mitään ja on niitä, joiden kanssa tulee puhuttua tuntikausia, mutta ei oikeastaan silti sanottua mitään tärkeää. Olen myös miettinyt sitä, kuinka ystävyyssuhteet ovat monin tavoin mutkikkaampia kuin esimerkiksi seurustelusuhteet. 

Seurustelusuhteissa on usein melko selvät sävelet siitä, mitkä asiat ovat ok ja mitkä eivät. Keskitytään siihen yhteen tyyppiin kerrallaan ja mikäli homma ei pelitä, voi kumpi tahansa ilmaista halunsa lopettaa suhde. Osataan myös vaatia huomiota, keskustellaan avoimesti kun toinen jollain tavalla loukkaa tai käyttäytyy tavalla joka ei tunnu hyvältä. Kun puhutaan ystävyydestä, menee homma mutkikkaammaksi. Mikäli opiskelupaikka, uusi harrastus tai työpaikka tuo toiselle uusia ihmisiä ystäväpiiriin, voi toinen kokea itsensä ulkopuoliseksi ja jopa mustasukkaiseksi. Puhumattakaan siitä, että ystävä alkaa seurustelemaan tai perustaa perheen. Mutta eihän ystävästä saa olla mustasukkainen samalla tavalla kuin tyttö- tai poikaystävästä.

Elämän valintojen edessä saattaa huomata, että tiet ajautuvat eri suuntiin ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä. Ei osaa oikein edes kysyä oikeita kysymyksiä, sillä toisen maailma tuntuu niin vieraalta. Tai jos jompi kumpi kokee, ettei suhde ole molemminpuoleinen. Toinen kokee antavansa tukea, empatiaa, tai toimii pelkästään likakaivona alituiseen valitukseen ilman, että toinen milloinkaan tajuaa kysyä ”mitä sinulle kuuluu?” , voi suhde alkaa tuntua työltä. Syitä suhteen päättymiselle on monia, mutta sen päättäminen onkin mutkikkaampaa. Eihän ystävästä ei niin vain erotakaan, vai erotaanko? Tätä samaa asiaa pohti toimitus viime viikolla loistavassa kirjoituksessa.

Olen itse ehkä sitä mieltä, että elämässä tulee ja menee kausia. Niin itsellä, kuin ystävilläkin. Sinulla saattaa olla vaihe, kun olet yhtäkkiä valaistunut ja vanhat ystävät ovat mielestäsi ihan pihalla koko elämän tarkoituksesta, tai olet aloittanut opiskelun ja akateemiset uudet koulukaverit ovat niiiiin paljon fiksumpaa väkeä kuin vanhat lukiokaverit, tai ehkäpä olet saanut lapsen, eikä ystäväsi festaritarinat jaksa oikein enää kiinnostaa. Tai samalla tavalla ystävälläsi voi olla joku vaihe. Kuitenkin näillä kausilla on myös tapana mennä ohi. Lapsikuplassa ei halua viettää koko elämää, akateemisetkin jutut voivat köydä vähän tylsisksi, ja huomaat ettei se elämän tarkoituskaan ollut niin yksinkertainen asia kuin olit ajatellut. Siksi tuollainen ”en halua olla enää ystäväsi” kuulostaa omaan korvaani paljon brutaalimmalta, kuin pienen hajuraon ottaminen. Se tuntuu myös kovin lopulliselta. 

Mitä te olette mieltä? Kuuluuko reiluun käytökseen kertoa, että tämä oli tässä? Vai saako ystävyyssuhteissa ottaa omaa tilaa ilman yhteistä sopimusta?

Lately I’ve been thinking a lot about my friends back home and relationships. I also thought about how it’s weird how there are so different rules about romantic relationships and friendships. There are many reasons for a friendship to end, but if you feel like you are not getting anything from the relationship, is it better to tell the other person that you don’t want to hang out anymore, or is it ok to take a little distance without an agreement to do so?