En tiedä johtuuko se matkustusyön aiheuttamasta väsymyksestä, mutta tunneskaalani on ollut harvinaisen laaja viime päivinä. Sillä lailla hyvällä tavalla. Istuin San Josén lentokentällä keskellä yötä ja kahvilan radiosta soi Adelen Hello. Olen kuunnellut kappaletta vain ja ainoastaan New Yorkissa, ja muistan ensimmäisen hetken kun sen laitoin asunnossamme soimaan. 

Nyt pariin kuukauteen en ole taas kuullut kappaletta missään, ja yllätyin siitä, miten sentimentaalinen olo siitä tulikaan. Melkein rinnassa pisti, kun iski niin kova kaipuu New Yorkiin ja elämään siellä. Se oli täysin erilainen tunne, kuin koti-ikävä. Kotiin voi nimittäin aina palata, mutta nyt kaipasin jotain, mitä ei tule enää koskaan olemaan.

Toki saatan asua vielä tulevaisuudessa Nycissä, mutta siihen elämään ei ole enää paluuta. Kultareunukset ovat saaneet meidän Lower East Siden asunto, lämpimät syksyiset iltapäivät, kävelymatka ystäväni Sadun luo, sunnuntaihengailut hänen luonaan kaikki samassa sängyssä telkkaria katsoen, extempore- keikat lähikapakoissa, ensimmäiset retket Williamsburgiin ja Bushwickiin, Halloween bailut Manhattanin kattojen yllä, iltakävelyt rannassa Brooklyn bridgen siluettia ihaillen ja miljoona muuta kultaista muistoa. 

Jotenkin ehkä tästä kaipuusta heränneenä olen tuntenut myös sellaista järisyttävää onnea vastapainoksi. Lentokentältä ostettu karkkipussi, kuuma suihku, Oscarit espanjankielisillä dubbauksilla, t ä y d e l l i n e n hotellihuoneemme Quiton Hotel Artessa ja sen puhtaat valkoiset lakanat sekä kylpytakki johon kietoutua, ovat olleet maailman siisteimpiä asioita. Olen havahtunut siihen, kuinka tulevaisuuden minä kenties istuu jollain toisella lentokentällä kaivaten tähän hetkeen. Sen takia sen ei kannata antaa lipua ohi. Suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Hyvä näin. 

Last days my emotions have been going up and down. I’ve been really sentimental at times and missed a lot of our life in New York. But on the other hand I have also been extremely happy, because of this p e r f e c t hotel room in Hotel + Arte, Quito. I really enjoyed taking a hot shower, wrapping myself in the hotels bath robe and watching the Oscars from the bed. This is definitely one of nicest places we have been during our trip. I never want to leave! 

”To reach a port we must set sail –
Sail, not tie at anchor
Sail, not drift.”

Franklin D. Roosevelt

Tämä lainaus tupsahti eteeni muutama päivä sitten, ja löysin siitä sellaista rauhoittavaa viisautta. Halutessaan päästä elämässään johonkin, täytyy ne kuvitteelliset purjeet tosiaan nostaa. Paikalleen jumiutuminen tai päämäärätön ajalehtiminen ei edesauta maalinpääsyä millään tavalla. Ja sitten kun siellä meren myräkässä on sillä mielekuvituksellisella paatillaan, rauhoittaa ajatus siitä, että tämä on ainoa tapa päästä joskus satamaan.

Nyt kun olen maistellut sitä viime päivät, kuulostaa se hiukan kliseiseltä. Niin kai ne suuret ajatukset usein kuulostavatkin. Viisautta siinä kuitenkin on edelleen, jonka takia halusin sen täälläkin jakaa. 

PS. Huomenna tulossa uutisia blogin tulevaisuuteen liittyen!

I found this quote few days ago, and found some great wisdom from it. When you want to reach something, anything, you have to set the imaginary sail in order to get to your goal. If you get stucked or just wander around aimlessly, you won’t get anywhere. PS. Tomorrow I will tell some news about the future of this blog! 

Kuva minusta: Sara / Tickle Your Fancy , muut kuvat: minä