Edellinen tekstini venyi niin pitkäksi, että päätin kirjoittaa vielä oman postauksen kateudesta. Se on kuristava ja inhottava tunne, eikä kukaan tuskin halua sitä kokea. Kateus on toki myös inhimillistä, eikä sitä kannata hävetä. Sen sijaan sitä voi koittaa ymmärtää ja sitä kautta ehkä myös päästää siitä helpommin irti. Koen olevani itse nykyään melko vapaa kaikista kateuden tunteista, ja elämä on hurjan paljon kevyempää näin. 

Jos oletetaan, että kaikki kurjat tunteemme johtuvat siitä, että ajattelemme jotain meille itsellemme harmillista. Jotain sellaista, mikä ei ole samaa mieltä alitajuntamme kanssa. Sen syvimmän viisauden, joka tietää että myös meille olisi tarjoilla kaikki yltäkylläisyys, mitä osaamme haluta. Nämä kielteiset ajatukset eivät johdata meitä unelmiamme kohti vaan poispäin sieltä. 

Näihin kuuluvat kaikki ajatukset, joissa toisen onni nähdään omina puutteina. Tunne siitä, että meillä ei ole tarpeeksi. Että emme ole tarpeeksi lahjakkaita tai rakastettavia. Että emme pysty johonkin. Se syvin viisautemme tietää näiden ajatusten olevan väärässä. Uskon kurjan olon johtuvan nimenomaan tästä. 

Jos alamme näkemään muiden onnistumiset ja saavutukset inspiraationa ja iloitsemaan niistä, toimii ajatuksemme aarrekartan tapaan. Kun tunnemme olomme kevyiksi, onnellisiksi ja yltäkylläisiksi muiden saavutuksista, vedämme niitä puoleemme myös itsellemme. Se helpottaa niihin omiin tavoitteisiin pääsyä ja auttaa löytämään ilon aiheita jokaisesta päivästä. 

Joskus riittää jo se, että tunnistamme ajatusketjun kurjan mielen takaa. Miksi jonkun hyvä onni tai saavutus tuntuu itsestä kurjalta? Yleensä se johtuu aina siitä, että kuvittelet sen olevasi jotenkin sinun saavuttamattomissasi. Kun tällaisista mielen rajoitteista luopuu, eikä ajattele minkään olevan itseltään mahdotonta saavuttaa, ei kateuskaan nosta päätään enää. 

Ystäväni ja kollegani Sara kirjoitti taannoin postauksen, joka käsitteli bloggaamista työnä. Teksti oli todella hyvä, ja avasi varmasti monelle sitä, millaista työ oikeasti on. Pääsette lukemaan sen täältä. Iltapäivälehti teki kuitenkin jutusta melko vääristellyn artikkelin, jonka jälkeen keskustelu alkoi käymään kiivaana sen ympärillä, mikä on oikeaa työtä. Seurasin keskustelua mielenkiinnolla, mutta tulin siitä samalla kovin surulliseksi. 

Monet tuntuvat nimittäin olevan sitä mieltä, että esimerkiksi bloggaajan ammatti ei ole työtä, vaikka siitä palkkaa maksetaankin. Oikeita töitä ovat ne, joihin herätään aamulla aikaisin. Ne ovat myös rankkoja henkisesti ja fyysisesti, eikä niistä varsinkaan nautita. Tämä on kovin surullinen ajatusmaailma. Työssä vietetään huomattava aika elämästämme, ja niin monien mielestä sen kuuluukin olla ikävää. 

”Mene hyvä tyttö johonkin oikeaan työhön. Esimerkiksi siivojista on pulaa!”  

Tämä kommentti jäi mieleen vahvimmin. Minkä takia henkilö, joka on onnistunut työllistämään itsensä ammatissa, josta nauttii suunnattomasti ja joka ilahduttaa työllään myös monia muita, tulisi mennä tekemään jotain muuta. Varsinkin, kun samalla työttömiä löytyy kamala määrä? 

Koska haluan lähtökohtaisesti yrittää ymmärtää kaikkia toisin ajattelijoita, mietin pitkään, mikä tässä kommentissa on takana. Oma kuplani on puhjennut monta kertaa aiemminkin, ja joka kerta se on laajentanut ajatusmaailmaani. En nimittäin lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta että kaikki kritisoijat ovat kateellisia, sillä se ei yleensä pidä paikkaansa. Kuitenkaan tästä kommentista en edelleenkään löydä mitään muutakaan järkevää selitystä. 

Maailma on muuttunut paljon viime vuosikymmeninä, ja ihmiset etsivät merkityksellisyyttä työhönsä eri asioista kuin ennen. Joillekin merkitys löytyy siitä, että auttaa muita jollain tavalla, toiselle merkitys saattaa tulla esimerkiksi itseilmaisun kautta. 

Omassa ihannemaailmassani kaikki tekisivät sellaisia töitä, jotka kokevat jollain tapaa merkityksellisiksi. Ymmärrän, että vanhempien ikäluokkien on joskus mahdotonta lähteä ihan uusille urapoluille, mutta silti idealisti minussa haluaisi uskoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. 

Olen ollut itse elämäni aikana monta kertaa tilanteessa, jossa töistä on pulaa. Olen juossut ympäri kaupunkia viemässä avoimia hakemuksia pikaruokaloihin, baareihin, ravintoloihin, kauppojen kassalle ja vaatekauppoihin. Tiedän siis hyvin, miltä tuntuu jännittää, saako seuraavaan vuokraan rahat. Silloin ei ole varaa miettiä, mikä se oma kutsumus olisi. Olen ollut kuitenkin siinä mielessä todella onnekas, että aina olen löytänyt jotain töitä. 

Olen ollut esimerkiksi siivoojana, puhelinmyyjänä, jäätelökioskimyyjänä, baarimikkona, blokkarina, varamiespalvelun tarjoilijana, flaijerien jakajana ja vaatekaupan työntekijänä. Ovatko nämä olleet kutsumusammattejani? Eivät. Olenko tyytynyt osaani ja miettinyt, että tällaista se työnteko tulee olemaan loppuelämäni? En. 

Vaikka olen ollut hyvin aktiivinen, ei töiden saaminen ole loppujen lopuksi ollut vain minusta kiinni. Melkein kaikki työpaikkani ovat jotenkin tulleet suhteiden kautta. En siis täysin allekirjoita sitä, että jokainen on oman onnensa seppä, sillä en voi ottaa kunniaa itselleni omista saavutuksistani. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki voi juuri tällä hetkellä tavoitella sitä unelmiensa ammattia, sillä prioriteettinä on saada edes jotain töitä. 

Siitä olen kuitenkin aivan varma, että vaikka töistä on välillä pulaa ja suurin osa ihmisistä joutuu tekemään ainakin jossain elämänsä vaiheessa jotain, mikä ei niin mieluisaa ole, ei ole mitään syytä lakata tavoittelemasta sitä unelma-ammattia. En keksi mikä voisi olla esteenä havitellakseen jotain sellaista työtä josta nauttii, maassa jossa koulutus on ilmaista ja siihen annetaan vielä tukiakin. 

En myöskään ymmärrä ajatustapaa, jossa toisen mukava tilanne nähdään olevan jotenkin itseltään pois. Silloin kun kuurasin vessanpönttöjä toimistosiivoojana, lueskelin innokkaana uravaihtoehdoista ja erilaisista ammateista. Mietin kuinka hienoa on, että joku pääsee tekemään niin kivoja asioita työkseen ja uskoin että jonain päivänä minullakin on työ josta nautin. 

Jos rohkeutta löytyy, voi aina laittaa toiminimen pystyyn ja alkaa tehdä töitä itsenäisesti. Palkkaa saattaa saada vähemmän, kuin tavallisessa palkkatyössä, ja täytyy osata sietää stressiä siitä, ettei välttämättä tiedä milloin saa seuraavaksi rahaa. Mutta kun tekee jotain mistä nauttii, huomaa tulevansa toimeen myös vähemmällä. 

Minkälaisia ajatuksia teillä herää aiheen ympäriltä? Ja koska olen aina valmis muuttamaan mielipiteitäni hyvien perusteluiden takia, saa ehdottomasti vasta-argumentoida.