Olette monesti pyytäneet minua kirjoittamaan ystävyydestä. Ja nyt onkin luvassa aika poukkoilevaa tekstiä aiheen tiimoilta. Aloin pohtia tätä edellisen Trendin ystävyysteemaisen numeron jälkeen. Siinä oli muun muassa haastateltu Anna Perhoa ja Jenni Rotosta aiheesta ja ajattelin monista asioista todella eri tavalla heidän kanssaan. He totesivat, että esimerkiksi televisiosarjojen (kuten Frendit ja Sinkkuelämää) maalaama kuva ystävyydestä on hirveän symbioottista. Ja ettei kenelläkään töissä käyvällä aikuisella ole mahdollisuutta moiseen. No, olen tästä hiukan eri mieltä ja olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.

Osaltaan tämä Frendien luoma illuusio ystävyydestä onkin varmasti melko epärealistinen. Ajatus siitä, että kokoontuisi ystäväporukalla aina kahvilaan rauhalliselle aamiaiselle arkiviikkoina on melko absurdi, ainakin omasta mielestäni. Mutta silti minulla on parhaiden ystävien kanssa melko symbioottinen suhde. Ja ”paras ystävä” terminä on sellainen jota en käytä laittaakseni ystävyyssuhteita paremmuusjärjestykseen. Mielestäni se vain kuvaa ihmissuhteen laatua. Se eroaa muista ystävyyssuhteista muun muassa juuri tuon symbioottisuutensa takia.

Toki minulla on paljon kavereita, joiden kanssa homma toimii eri tavalla ja voidaan nähdä vaikka kerran vuodessa ja se on ihan ok. Mutta se pieni porukka, joka on kaikista lähimpänä, tietää elämästäni kaiken ja minä myös heidän. He ovat enemmänkin perheenjäseniä, jotka tuntevat sinut niin läpikotaisin, että ymmärtävät pelkästä katseesta mikä on homman nimi. Heidän menemisensä tietää yhtä hyvin kuin kumppaninsa ja elämässä myötäelää jokaisessa käänteessä täysillä mukana.

Heille voi sanoa, että en jaksa nähdä sua tänään ja luottaa siihen ettei toinen loukkaannu. He tietävät traumoistasi, menneistä ihmissuhteistasi, peloistasi, lapsuudestasi  ja niistäkin asioista jotka ovat alkaneet lauseella ”oonko ihan kamala ihminen jos ajattelen näin?”He eivät koskaan tuomitse, mutta voit luottaa siihen että palaute on aina rehellistä. He puhuvat selkäsi takana hyvää ja antavat negatiivisen palautteen suoraan sinulle. Heidän kanssaan voi käydä kiivaitakin keskusteluja ilman pelkoa siitä, että toinen ei enää seisoisikaan rinnallasi.

Tällainen ystävyys toki vaatii myös vaivannäköä. Se on mielestäni parisuhteeseen rinnastettavissa. Kaikille varmasti ei sovi näin tiivis yhteydenpito ystäviinsä. Ja tämä tarkoittaa myös sitä, että näitä ystäviä ei voi olla mitenkään älyttömästi, sillä aika ja energia eivät riittäisi kaikille. Tämä on monien mielestä ajatuksena melko julma. Että ystäväpiiri olisi jotenkin täynnä. Myönnän itsekin, että tuleehan siitä melko kylmäkiskoinen kuva ihmisestä. Mutta ihmiselle, joka näkee ystävyyden tällä tavalla kuin minä, on mahdoton ajatus että tällaisia suhteita olisi kovin montaa.

Toki ”tavallisia ystäviä” voi olla vaikka kuinka paljon. Mutta mitäpä käy siinä vaiheessa, kun toinen haluaisi viedä suhteen ”seuraavalle tasolle”? Nämä ovat itsestäänselviä asioita silloin, kun kyse on parisuhteesta, mutta ystävyyden kanssa homma meneekin sekavammaksi. Miten ottaa takapakkia ystävyydessä silloin, kun tuntuu että toinen haluaisi suhteelta enemmän?

Olen viimeiaikoina katsonut myös Girls -sarjaa, josta monesti on sanottu että se antaa Sinkkuelämää realistisemman kuvan esimerkiksi ystävyyssuhteista. Tämä on mielestäni todella mielenkiintoista, sillä en itse löytänyt lainkaan samaistumispintaa naisten välisistä suhteista. Päin vastoin ne tuntuivat melko absurdeilta. Tuntuu että päähenkilöt eivät pidä lainkaan toisistaan, mutta jonkun ystävyysvelvoitteen takia pitävät yhtä. Heidän väliltään puuttuu myös lojaliteetti toisiaan kohtaan ja muutenkin koko homma tuntuu vieraalta.

Olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän pohdintaa aiheesta. Onko tällainen ”paras kaveri” -ajattelu jotain, mikä ei teidän mielestänne kuulu aikuisuuteen? Oletteko joskus joutuneet ottamaan etäisyyttä johonkin ystävään tai onko joku vaatinut ystävyydeltä enemmän kuin olisitte valmiita antamaan? Tai muuten vain ajatuksianne siitä, mitä ystävyys on.

Kuvat: Sara Tickle

Olette luultavasti kuulleet Kimmo Takasen Tunne lukkosi -kirjasta. Siinä esitellään tunne-elämän lukkoja, ja kerrotaan miten ne saattavat vaikuttaa jokapäiväiseen elämään ja annetaan myös avaimia niiden availuun. Monet olivat niin hullaantuneita näistä kirjoista ja saaneet todella merkittäviä oivalluksia, että päätin joskus vuosi sitten tehdä itsekin netissä testin omista tunnelukoistani. Siinä kuitenkin nousi vain yksi vahva tunnelukko, jonka takia ajattelin ettei minulla niitä juuri ole. 

Nyt kun pääsin hypistelemään tätä uutta Parisuhteen tunnelukot -kirjaa, löytyi minulta yhtäkkiä vaikka kuinka monta lukkoa. Tästä kirjasta selvisi myös syy siihen, minkä takia ensimmäisellä kerralla ei mitään tunnelukkoja minulta löytynyt.

”Meidän on yleensä vaikeaa myöntää kumppanillemme omia virheitä ja heikkouksiamme. Koska pidämme tunnelukkoja heikkouksina, emme halua myöntää itsellemme emmekä kumppanillemme, että meillä on senkaltaisia puutteita. Sen vuoksi ne eivät yleensä näy tunnelukkotestissäkään.” Oli pakko ihan ottaa tästä kohdasta kuva ystävälleni, sillä nauratti niin paljon aiempi pauhaukseni siitä, että minulla ei taida juuri niitä lukkoja löytyä. 

Kirja on todella pakottanut tarkkailemaan omia käytösmalleja ja auttanut myös ymmärtämään syitä niiden takaa. Monet tunnelukoistamme ovat peräisin lapsuudestamme ja ne saavat meidät ristiriitatilanteessa käyttäytymään lapsen tavoin. Tämä on myös auttanut suhtautumaan niihin jollain tapaa hellyydellä. 

Olen myös oppinut olemaan armollisempi aiemmille suhteilleni, jotka ovat satuttaneet, sillä näen nyt selkeämmin syitä edellisten kumppanien käytöksen takana. Aika ajoin on ollut jopa vaikea lukea joistain tunnelukoistaan, sillä kuvaus on kuulostanut niin ikävältä. Uskon kuitenkin, että vain kohtaamalla omat puutteensa, voi niistä päästä eroon.

Tämä kirja on ollut niin paljon puheenaiheena nyt ystävieni keskuudessa, että lainausjono on jo pitkä. Parasta tässä on mielestäni lukuisat käytännön harjoitukset ja testit, joita voi tehdä kumppanin kanssa yhdessä. Hiukan kuin tällaista pariterapiaa, jota voi tehdä kotoota käsin.

Hyvässäkin parisuhteessa nimittäin löytyy lähes aina joitain tunnelukkoja ja ongelmat saattavat syntyä aina samankaltaisissa tilanteissa. Tämä kirja auttaa avaamaan niitä syitä, miksi jossain kohtaa aina hermostuu tai miksi toinen ei osaa toimia haluamallasi tavalla.

Keskustelimme taannoin ystäväni kanssa siitä, että täytyykö kaikkien käydä terapiassa ja olla jonkinlaisella matkalla itseensä tutustumiseen? Hän oli sitä mieltä, että usein tällaisella matkalla olijat vaikuttavat eniten hukassa olevilta. Että eikö voi vaan elää elämäänsä sen kummemmin pohtimatta jatkuvasti tällaisia asioita? Totesin, että usein sellaiset ihmiset lähtevät sille ”itseensä tutustumisen matkalle”, joilla on ehkä jokin kriisi tai kaipaavat selityksiä joihinkin asioihin. Olen silti sitä mieltä, että tällainen itsetutkiskelu tekee hyvää kaikille.

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon me voimme itsessämme muuttaa ja kuinka moni asia on temperamentistamme johtuvia? Minusta olisi lohduton ajatus, ettemme voisi muuttua ihmisinä ja oppia vaikkapa ihan uudenlaisia käytösmalleja. Itselleni esimerkiksi viha on helppo tunne. Minulla on paljon vaivattomampaa olla vihainen kuin surullinen. Olen tästä puhunut aiemminkin täällä. Mutta mieluusti muuttaisin tätä itsessäni. On uuvuttavaa olla vihainen, ja sen vihan taakse tulee helposti haudattua laajalla skaalalla muita tunteita.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat tutustua itseensä ja kumppaniinsa hiukan paremmin, parantaa suhteen laatua ja löytää selityksiä siihen, miksi samankaltaisissa tilanteissa tulee riitaa tai väärinymmärryksiä.