Olin eilen ystävieni luona illallisella, joka venyi 23 asti. Koska olen haastanut itseni kävelemään 10 000 askelta päivässä, päätin kuitenkin vielä kävellä Töölöstä kotiin. Laitoin melkein tunnin mittasen Auta Antti -podast jakson pyörimään korville ja lähdin talsimaan. Helsingin kadut olivat aivan hiljaiset. Ei ollut lainkaan kylmä ja tuntuu että tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna kun tosiaan ei viima koetellut korvia tai kasvoja.

Siitä innostuneena päätin vielä kiertää Töölönlahden ja tehdä hiukan pidemmän lenkin, jotta saisin päivän askeleet täyteen. Siinä on jotain ihan hurjan maagista kun kävelee niin lähellä keskustaa ilman yhtään vastaantulijaa. Sen takia olen aina rakastanut kesäöisin baarista kotiin kävelyä. Harvassa kaupungissa saa olla niin yksikseen kuin täällä.

Vasta Kallion suonionkadulla Mustan Kissan edessä näin ensimmäisen ihmisen kävelyreittini aikana, ja kotikadullani toisen. Muuten sain tallustella ihan rauhassa. Välillä tuntui jopa siltä, että elän jossain Truman Show todellisuudessa, ja kaikilla näyttelijöillä on vain ehtineet vuorot loppua.

Tämä 10 000 askeleen päivätavoite on ehdottomasti ollut parasta tässä keväässä. Tulee lähdettyä silloinkin kävellen, kun ei niin huvittaisi ja ikinä se ei ole vielä jälkikäteen kaduttanut. Ajatus pääsee virtaamaan vähän vapaammin kävellessä ja samalla saa hyvin raitista ilmaa.Pohdin, jospa lopettaisin Whim-tilaukseni sillä julkisia ei ole tullut käytettyä juuri lainkaan nyt.

Haastan myös teidät mukaan! Latasin itse Accupedo- sovelluksen askelten mittaamiseen, mutta niitä on varmaan monia muitakin.

Identiteetti ja itsetutkistelu ovat asioita, jotka ovat aina kiehtoneet minua. Kuka olen jos kaikki ulkoiset seikat riisutaan? Jos työni, asuinalueeni, ulkokuoreni, sosiaalinen asemani, varallisuuteni  ja harrastukseni poistetaan. Minuus ei voi perustua mihinkään, mikä voidaan ottaa pois. Mitä jää jäljelle? Tähän kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, sillä kaikki nämä vaikuttavat myös sisäiseen maailmaan.

Uskon, että muut ihmiset vaikuttavat hyvinkin paljon siihen millaisena näemme itsemme. Jari Sarasvuo sanoi joskus, että: ”Minä en ole se, joka luulen olevani, enkä minä ole se joka sinä luulet minun olevan, vaan minä olen se, joka luulen että sinä luulet minun olevan”. Se on mielestäni mielenkiintoinen ajatus. Kaipaamme muilta ihmisiltä vahvistusta niille omille luuloillemme itsestämme. Ja joskus kuulemme muiden kuvailevan meitä sellaisilla sanoilla, joita emme tunnista itsessämme ollenkaan.

Stressasin yhtä blogin ulkopuoliseen työhön liittyvää asiaa jonkin aikaa sitten ja ystäväni totesi, että se varmasti meni hyvin, olen vain aivan liian ankara itselleni. Muistan miettineeni, että miten ihmeessä hän kuvittelee niin, vaikka tuntee minut hyvin. Ajattelin, että koska sisäinen puheeni on yleensä melko kannustavaa ja positiivista, en ole lainkaan ankara itselleni. Lopulta selvisi, että olin tosiaan ollut liian vaativa itseäni kohtaan ja se oli mennyt paljon paremmin kuin olisin voinut kuvitella.

Jäin miettimään tätä pidemmäksi aikaa, sillä tajusin kuinka paljon selkeämmin usein läheiset ihmiset näkevät jotain puoliamme, jotka ovat meiltä pimennossa. Meidän on mahdotonta tietää, olemmeko ankaria itsellemme, sillä meillä ei ole mitään vertailukohdetta. Emme tiedä, millaista kamppailua muut käyvät päänsä sisällä, joten ajattelemme oman itsekriittisyytemme olevan normaalia. Pohdin myös sitä, että saatan olla myös muita ihmisiä kohtaan liian vaativa tietämättäni.

Tällaiset muistot rakentavat minuutta. Seuraavalla kerralla kun ajattelen jonkun asian menneen penkin alle, muistan tämän hetken. Osaan ehkä olla armollisempi itselleni ja muille, sillä muistan tämän tarinana siitä, kun olin todistetusti liian ankara itseäni kohtaan.

Daniel Kahnemanin mukaan minuus voidaan jaotella kokemukselliseen minuuteen ja muistavaan minuuteen. Kokemuksellinen minuus on vain nykyhetkeä ja sitä mitä tunnet juuri nyt. Muistava minuus pitää sisällään tarinat siitä, mitä kerromme elämästämme ja itsestämme itsellemme ja muille. 

Päätöksenteko tapahtuu muistavan minuuden pohjalta. Jokaiseen tekemäämme päätökseen vaikuttavat ne tarinat jotka muistamme menneisyydestämme. Menneisyydessä tapahtuneet negatiiviset kokemukset saattavat vaikuttaa tulevaisuuden päätöksiin huonolla tavalla.

Kokemuksia ei tietenkään pysty muuttamaan, sillä hetki on mennyt jo. Kuitenkin tarinaa kokemuksesta voi muuttaa. Kun alkaa mielessään kertoa tapahtumaa positiivisempaan sävyyn, alkaa se pikkuhiljaa muuttua mielessäsi. Pikku hiljaa alat itsekin uskoa tähän tarinaan ja suhtaudut positiivisemmin tulevaisuudessa saman kaltaisiin tilanteisiin. 

Olen itse todella paha jännittämään ja olen pyrkinyt tietoisesti muuttamaan sitä jo vuosia. Tartun lähes aina mahdollisuuteen mennä johonkin kouluttamaan tai pitämään luentoa. Yritän näiden jälkeen muistaa tapahtuman mahdollisimman positiivisena ja ajatella itseni valovoimaisena esiintyjänä ihmisjoukon eteen. Haluan muistavaan minuuteni tarinoita onnistumisista.

Sillä mitä on tapahtunut, ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, mitä tapahtuneesta ajattelemme. Usein keikat nimittäin menevät hyvin, vaikka pään sisällä jännitys olisikin tuntunut lamauttavalta. Vaikka sydän olisi jyskyttänyt tuhatta ja sataa ja kädet tärisseet puhujan penkin takana, keskityn muistamaan yleisön hymyt, aplodit ja hyvän palautteen.

Kehoitan nyt hetken miettimään kuka sinä olet? Kuinka hyvin itseään lopulta edes tuntee? Mistä asioista identiteetti ja minuus rakentuvat? Kuinka paljon siinä on muiden mielipiteitä sinusta? Ja kuinka paljon eletyn elämän tarinat ovat muovanneet minuuttasi? Uskotko että identiteettiä tai minuutta muuttaa?

Kuvat: Sara Vanninen