Oma ohjenuorani melkein mihin tahansa saamattomuus ongelmaan on se, että pitää vaan toimia. Ja mielellään heti, kuten 2 minuutin sääntö kertoo. Ja sitten vielä jatkaa sitä toimintaa tarpeeksi pienillä väleillä niin, että se alkaa sujua ilman ponnisteluja. Ei ole niin väliä, mistä on kyse, sillä sama taktiikka toimii yllättävän moneen asiaan.

Kun on ollut poissa salilta liian pitkään, kasvaa kynnys lähtöön ihan hillittömän korkeaksi. Tai jos on syönyt nuudelia tai tilannut Woltista monta viikkoa putkeen, voi terveellisen ruokavalion noudattaminen vaatia todella paljon energiaa.

Silloin kun oman elämän rutiinit rullaavat ja pysyvät liikkeessä, tuntuu arki soljuvan eteenpäin kuin tanssi. Ehtii saamaan paljon aikaan, mikään ei stressaa, mieli ja ruumis voi hyvin ja aikaa riittää sopivan paljon myös lorvailuun ja ystävien tapaamiseen.Tuntuu, että vuorokaudessa on hiukan enemmän tunteja, sillä voi keskittyä kaikkeen muuhun kuin siihen pelkkään päivästä selviämiseen. 

Ajattelen sen vähän kuin sellaisina dominopalikkariveinä, jotka pitävät vain tuupata kaatumaan ja sen jälkeen niihin ei tarvitse enää käyttää niin paljon energiaa. Silloin kun dominopalikoita ei ole jaksanut laittaa tarpeeksi lähelle toisiaan, joutuu käyttämään ihan turhan paljon aikaa välien korjaamiseen.

Omat dominopalikkani ovat olleet aivan ympäriinsä viimeaikoina ja nyt onkin aika taas järjestää kaikki kauniisiin riveihin. Ikäänkuin sellainen rutiinien kevättarkistus. Taidan olla tulossa vanhaksi, kun yksi päivä suu vaahdossa selitin, kuinka voisimme merkata ylös päivät lakanoiden vaihdolle, ja tehdä viikkosiivouslistan.

Kun mietin taaksepäin elämää ja pohdin niitä hetkiä, kun olen voinut poikkeuksellisen hyvin, kuuluu niihin kaikkiin vahvasti jotain hyvinvointia lisääviä rutiineja. Yksi niistä on esimerkiksi aamujooga tai tiibetiläiset riitit, jotka jostain syystä ovat tippuneet pois aamuistani kiireen keskellä. Se on tapa, jonka haluan tuoda takaisin arkeeni.

Olen listannut näitä parhaita käytäntöjä ylös ja pyrin tuomaan niitä arkeeni taas tällaisella saliltamme oppimallani ”choose one, lose one” tavalla. Siinä kuun aikana luovutaan aina yhdestä huonosta tavasta ja otetaan tilalle joku hyvä. Kesään mennessä toivon että ainakin seuraavat rutiinit olisivat osa arkeani:

Aamun aloitus tiibetiläisillä riiteillä

Jokapäiväinen tuorepuristettu mehu tai smoothie

Vähintään 2 litraa päivässä vettä

Kasvisruokavalio ja 90 prosenttisesti kotona syöminen

Kävellen tai pyörällä paikasta toiseen ellei asu tai ilma pakota valitsemaan toisin

Säännöllinen voimaharjoittelu TFW:llä

Jokapäiväinen kirjojen lukeminen (esim. ennen nukkumaanmenoa)

Ennen klo 12 nukkumaan

Jokaviikkoinen hiukan perusteellisempi siivous asuntoon

Lähteekö joku muu tähän haasteeseen mukaan? Ja minkälaisia asioita te haluaisitte arkirutiineihinne tuoda? Tai mistä huonoista tavoista haluaisitte luopua?

Kuvat: Sara Vanninen

Mental Health Monday sai alkunsa eräänä kuumana iltapäivänä, kun käyskentelin joutilaana Nicaraguan katuja ja näin tuon nimisen workshopin ilmoituksen. Sen jälkeen olen kirjoittanut n. 150 postausta tällä teemalla. Muita postauksia blogissa on yli 2000 ja kommentteja 20 000. Se on ihan hurja määrä. Välillä tuntuu ettei minulla ole enää mitään uutta sanottavaa.

Silloin kolme vuotta sitten oli vielä ihan kamalasti kerrottavaa. Blogi päivittyi kahdesti päivässä ja kumpaankin oli ajankohtainen kuvitus. Se on suhteellisen helppoa silloin, kun maisemat vaihtuvat viikottain, tapaa jatkuvasti uusia ihmisiä, saa uusia ajatuksia ja päivät pitkät voi istua rannalla pohtimassa elämää. No tämä on nyt vähän kärjistetty esimerkki, mutta yksi syy siihen että nykyään raapii maanantai-iltaisin päätään yrittäessään keksiä jotain, jota ei ole sanottu jo 150 kertaa.

Koska Lilyn uudistuksen ansiosta olen selaillut vanhoja postauksia ja lukenut paljon myös teidän kommenttejanne, ajattelin nyt jakaa yhden joka on jäänyt vahvasti mieleen monen vuoden takaa. Se inspiroi minua silloin, ja se inspiroi minua edelleen. Toivottavasti te saatte siitä samanlaista voimaa.

”Nyt on pakko kommentoida. Olen lukenut blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti aivan sen alkuajoista lähtien, mutta en ole tainnut koskaan kommentoida.

Vuoden 2014 loppukesä ja alkusyksy olivat tähänastisen elämäni rankinta aikaa. Perhepiirissä oli vakavia sairauksia, sairastuin itse, en päässyt taaskaan yliopistoon, rahat oli lopussa ja itsetunto maassa, kun lähipiirissä tuntui oelvan ainoastaan maailmaa kiertäviä ja menestyneitä ihmisiä. Haaveilin matkustelusta, urasta asianajajana, maratonin juoksemisesta ja naimisiinmenosta (vielä melko tuoreen) avomieheni kanssa.

Luin tuolloin paljon blogiasi ja kiinnitin huomioita aarrekarttoihisi. Ajattelin vuosi sitten, että voisihan tuota kokeilla – voisin sitten olla se pessimisti joka romuttaa kartan toimivuuden. Haaveeni tuntuivat niin suurilta, etten uskaltanut tehdä karttaa konkreettisesti, vain painoin sen mieleeni: kokomaraton, opiskelupaikka oikiksessa, Pariisi ja häät.

Marraskuussa lähdin ex tempore Pariisiin muutamaksi päiväksi, yksin. Tammikuun lopussa mieheni kysyi: ”tulisitko ensi kesänä mun vaimoksi?”.Toukokuun viimeisellä viikolla osallistuin oikiksen pääsykokeisiin. Viisi päivää myöhemmin juoksin Tukholman maratonin. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä sain tietää, että olen saanut haluamani opiskelupaikan – seitsemän pisteen turvin. Elokuussa vietin elämäni kauneimman päivän, kun sanoimme mieheni kanssa toisillemme ”tahdon” ison ystäväjoukon ympäröimänä.

Vuoden aikana ehdin töiden ohella reissata Virossa, Ruotsissa, Ranskassa ja Italiassa.

Nyt olen onnellinen vaimo, oikeustieteen ylioppilas ja lähdössä seuraavaksi Karibialle ja pian sen jälkeen Lissaboniin. Elämä on ihmeellistä – ja aarrekartta toimii.”

Jos jollekin on epäselvää, niin tuo aarrekartta, josta kommentin jättäjä puhuu, on sellainen ”vision board” johon leikataan esimerkiksi lehdistä inspirovia kuvia ja sanoja, joita omaan elämään toivoisi. Sen voi nykyään tehdä vaikkapa Pinterestissä. Kun tämä visuaalinen aarrekartta on valmis, laitetaan se johonkin josta sen näkee päivittäin (vaikkapa läppärin taustakuvaksi). Ja sitten vain odotellaan.

Tässä ei ole myöskään mitään merkitystä sillä, uskotteko tähän. Se kannattaa tehdä silti. Saa ainakin selkeytettyä itselleen niitä asioita, mitkä on tavoittelemisen arvoisia. Itsehän mietin keväästä asti tietynlaista suuntaa omille unelmilleni ja tiivistin ne lopulta yhteen lauseeseen syksyllä. En voi valitettavasti kertoa vielä oikein mitään muuta, kuin että melko hassulla tapaa olen yhtäkkiä ihan hurjan lähellä tämän toiveen toteutumista. Ja tietysti  vielä sellaisella tavalla, jota en olisi voinut millään tavalla itse keksiä.