elämä on epävarmaa – ja se on oikeastaan aika ihanaa
Minusta on ollut aina hauskaa tehdä listoja ja suunnitella asioita. Karkeasti ottaen ihmiset voi mielestäni jakaa tämän suhteen kahteen ryhmään: on heitä, jotka suunnittelevat, ja heitä, jotka tekevät suurimmatkin päätöksensä hetken mielijohteesta. Minä kuulun ehdottomasti ensimmäiseen ryhmään.
Suunnitelmallisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on esimerkiksi se, että jos olen lähdössä matkalle, teen listan tarvitsemistani asioista enkä koskaan unohda mitään tärkeää. Tykkään ottaa jo etukäteen selvää kivoista kaupunginosista, kahviloista sekä ravintoloista ja siten hahmotella mielessäni sitä, minkälaisia päivistämme tulee – isoissa kaupungeissa kun on fiksumpaa yleensä koluta yksi tai kaksi kaupunginosaa päivässä. (Pyrin kuitenkin olemaan liikaa lukkiutumatta näihin suunnitelmiin: totta kai ihmisen pitää vain saada haahuilla ja fiilistellä, sillä en todellakaan tykkää mistään minuuttiaikataulusta ja pakonomaisesta paikasta toiseen juoksemisesta.)
Olen huomannut, että suunnitelmallisuudesta on ollut hyötyä myös työelämässä. Kirjoitin lukioikäisenä kolumneja, haastatteluita ja artikkeleita kotikaupunkini sanomalehden nuortenosastolle, mikä varmasti auttoi muutamaa vuotta myöhemmin saamaan kesätyöpaikan samaisesta lehdestä. Halusin toimittajaksi, ja etenin opiston kautta haluamaani ammattikorkeakouluun medianomilinjalle. Kun olin päässyt haluamaani kouluun, tiesin jo, että haluaisin työharjoitteluun Trendiin – ja sinne pääsinkin. Olen jo varhain mennyt päämäärätietoisesti tavoitteitani kohti ja suunnitelmallisella työn teolla saavuttanut ne.
Koen, että suunnitelmallisuudestani huolimatta osaan myös elää hyvin hetkessä. Minusta on ihanaa aamuisin vain istua bussissa ja tuijottaa ikkunasta ulos. Kun joku toinen harmittelee, että taas sataa vettä, näen töihin kävellessäni vesilammikoihin piirtyvät heijastukset, kuulen sateenropinan huppullani, haistan märän takkini ja tunnen vesipisarat nenälläni. Haluan nähdä kauneutta sielläkin, missä on toisten mielestä rumuutta. Muistutan joka päivä itseäni siitä, miten onnellinen olenkaan – miten paljon olen jo elämääni saanut.
Mutta sitten. On myös niitä hetkiä, kun aivoni käyvät ylikierroksilla – kun alan tahtomattani suunnitella liikaa omaa elämääni. Noina hetkinä mietin esimerkiksi…
Milloinkohan kotimme valmistuu, miten se sisustetaan, milloin tupareraita vietetään ja ketä sinne kutsutaan, mitähän pihallekin pitää sitten tehdä, minne haluaisimme ensi vuonna matkustaa, missä olen töissä viiden vuoden päästä, minkälaista työtä silloin haluan tehdä, milloin teemme lapsia, onnistummeko siinä heti vai joudummeko yrittämään pitkään, miten voin raskaana, miten isoksi mahani kasvaa, miten kroppani palautuu, miten pitkään haluan olla kotona lapsen kanssa, milloin olisi hyvä aika tehdä toinen lapsi jos sellaisen ylipäätään haluaa, mihin lapsi menisi hoitoon ja kouluun, pitääkö minunkin hankkia sitten auto, haluammeko aina asua pääkaupunkiseudulla, entä jos maalla olisikin parempi, mutta miten sitten ystävät…
On and on and on. Sanon monesti miehelleni, että joskus olisi ihanaa, jos aivot voisi vain kytkeä pois päältä. Totta kai yritän olla liikaa kelailematta asioita – mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Viime aikoina etenkin lapsiaihe on pyörinyt päässäni, sillä ympärilläni on useita raskaana olevia ja raskaudesta sekä lapsista tulee puhuttua päivittäin. Ja se on aivan ihanaa – mutta välillä minun on vaikeaa olla miettimättä omia toiveitani, vaikka aihe ei vielä ajankohtainen olekaan.
Ei elämään tarvita viisivuotissuunnitelmaa. Elämä tapahtuu, ja asiat etenevät omalla painollaan. En voi suunnitella etukäteen sitä, milloin talomme valmistuu. Tai koska saamme lapsia. Tai muutammeko vielä joskus muualle.
Siksi tartun entistä kovemmin tähän hetkeen. Laitan silmät kiinni bussissa istuessani, hengitän. Jätän puhelimen kotiin, lähden kävelylle ja katselen ympärilleni. Halaan ystäviäni vähän tiukemmin ja pidän huolen siitä, että suukotan miestäni joka päivä, paljon.
Seuraavan kerran, kun joku kysyy minulta, missä olen kymmenen vuoden päästä, vastaan hänelle iloisesti: ei harmaintakaan aavistusta. Tänään, huomenna tai ylihuomenna voi tapahtua mitä tahansa, joka muuttaa elämäni. Elämä on epävarmaa – ja se on oikeastaan aika ihanaa.
Kuvat: Ani Frei
lue myös:
Ihana postaus <3 Mullakaan ei ole viisivuotissuunnitelmia. Elämä on osoittanut mulle sen, että voin toki itse suunnitella ja kuvitella kaikenlaista, mutta lopulta elämä suunnittelee lopullisen käsikirjoituksen minun puolestani, hyvässä ja pahassa 🙂
Kiitos Netta <3 Näin se tosiaan monesti menee – elämää ei voi lopulta suunnitella. Mutta siinä varmasti piileekin myös kaiken hienous 🙂