ELÄMÄ ON LIIAN LYHYT ITSENSÄ KIUSAAMISELLE
Olen viettänyt tänä kesänä aikaa bikineissä varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Nautin auringon lämpimistä säteistä ihollani, sukelsin veteen, enkä jaksanut välittää siitä, leviävätkö meikkini tai menevätkö hiukseni takkuun.
Tänä kesänä tapahtui myös jotakin muuta. En enää jaksanut vähissä vaatteissa ollessani stressata sitä, miltä vartaloni näyttää.
En voi sanoa, että olisin vieläkään joka päivä 100% tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Toisinaan tulee päiviä, jolloin vatsa pömpöttää tavallista enemmän, reidet tuntuvat liimautuvan yhteen ja olo on kaikkinensa nuupahtanut. Vuosien myötä olen kuitenkin alkanut tuntemaan oloni itsevarmemmaksi omassa kehossani ja oppinut rakastamaan sitä.
Asioita, joita olen vihannut (ja toisinaan yhä paheksun) vartalossani:
Löydät sisäreidet, muhkuraiset polvet, pömpöttävä alavatsa, ”allit”, paksut nilkat, lättäjalat, nenä
Asioita joita rakastan vartalossani:
Kapea vyötärö, lihaksikkaat reidet ja pohkeet, pehmeä pylly, kapeat ranteet, silmät, huulet, pisamat
Eräs ystäväni kertoi tuntevansa olonsa joinain päivinä niin rumaksi, että epäilee omaa ihmisyyttään, oikeutustaan olla tässä maailmassa. Toinen kertoi kokeneensa raskaana ollessaan toisinaan valtavaa riittämättömyyden tunnetta, vaikka oman vartalon muuttuminen tuntuikin samaan aikaan ihanalta ja ihmeelliseltä. Kolmas kertoi, miten isän humoristiset kommentit televisiossa olleista ”pulleista tytöistä” sattuivat omaan sydämeen, sillä ne tuntuivat samalla kohdistuvan itseen.
Kaikkien riittämättömyyden tunne johtaa samasta asiasta: siitä, että meidän pitäisi näyttää tietynlaisilta, mahtua yhteen tällä hetkellä trendikkääseen muottiin. Tosielämässä vartaloita on kuitenkin yhtä paljon erilaisia kuin naisiakin. Yksi hyvä tapa huomata tämä on mennä uimahallin saunaan.
Tänä kesänä puin ensimmäistä kertaa päälleni takapuolen paljastavat Meloni-bikinit, jotka sain suomalaiselta Halla Hallalta. Aikaisemmin olisin stressannut, paistavatko pakaroideni muhkurat kilometrien päähän, paheksuvatko muut ihmiset.
Kävikin niin, että tunsin oloni bikineissä heti omakseni. Ne tuntuivat ihanilta päällä, ja uikkareiden kirkas punainen väri toi hymyn huulilleni. Voi olla, että myös brändin imagolla oli oma vaikutuksensa asiaan: jotenkin tuntui siltä, ettei merestä kerätystä muovijätteestä valmistetuissa ja erilaisten naisten kauneutta kannustavissa bikineissä voinut tuntea oloaan huonoksi.
Joku pahoittaa tästäkin postauksestakin varmasti mielensä. ”Älä sä tuu kirppu huutelemaan kehopositiivisuudesta, kun olet itse noin pikkuinen!” Kyllä, olen ollut aina pieni ja hoikka. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi stressannut sitä, miltä vartaloni näyttää – toisinaan tuntuu, että juuri hoikkuus on asettanut odotuksia sille, miltä minun tulee näyttää. Lihominen olisi todella noloa, merkki repsahduksesta ja epäonnistumisesta. Kun joku sanoo, että ”sinähän olet pieni kuin nukke”, se syöpyy mieleen: tältä minun kuuluisi näyttää aina.
Kehoni on ainoa laatuaan, ainutlaatuinen. Toisinaan se kaipaa jäätelöä tai suklaata sunnuntai-iltaisin, kuten myös raikasta salaattia, hedelmiä ja helliviä mehuja. Se kaipaa hikiliikuntaa, juoksuaskeleita metsäpolulla ja hyppyjä steppilaudalla, mutta myös lempeitä venytyksiä, hierontaa ja sitä, että saa vain olla.
Näen vartalossani yhteyden äitiini, isääni, siskooni, perimääni. Samalla näen vilahduksen tulevaisuudesta ja tiedän, miten haluan kehoani tulevina vuosina kohdella ollakseni paras versio minusta.
Ja kun sanon paras, en tarkoita täydellistä. Paras versio minusta – ja toivon mukaan vuosi vuodelta tyytyväisempi itseeni sellaisena kuin olen. Elämä on liian lyhyt itsensä kiusaamiselle.
*bikiniyläosa ja -alaosa saatu blogin kautta Halla Hallalta
lue myös:
elämä on epävarmaa – ja se on oikeastaan aika ihanaa