Aina Taylor Swiftin puolella

Suosikkityyppi: Taylor Swift

Taylor Swift Red (Taylor's Version)
Kuva: Beth Garrabrant / Taylor Swift

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Taylor Swift herättää ihmisissä niin paljon vihaa. Minä olen aina nähnyt vain superlahjakkaan musiikintekijän ja ystävälliseltä ja sympaattiselta vaikuttavan tyypin. Silti sitä on vuosien varrella saanut lukea ilkeitä otsikoita ja ala-arvoisia somekommentteja siitä, kuinka Taylor Swift on feikki ja tyrkky ja lahjaton ja huono laulaja ja käärme ja milloin mitäkin ikävää.

Ihan sama onko Taylor Swiftin fanittaminen coolia ja kuinka ikäviä otsikoita olen hänestä lukenut, minä olen aina ollut hänen puolellaan.

En voi väittää olevani mikään superintohimoinen superfani, mutta olen minä sen verran fani ja perillä asioista, että tiedän esimerkiksi kuinka läheinen ja vastavuoroinen suhde Taylorilla on faneihinsa. Silloin tällöin mediaan tippuu tietoja siitä, miten hän on maksanut faninsa syöpähoidot tai laulanut fanin häissä. Vihaajat ovat tietysti vakaasti sitä mieltä, että tämä kaikki on vain Taylorin epäaitoa julkisuuspeliä, mutta minä en usko siihen. Taylor Swift on ollut julkisuudessa 16-vuotiaasta, puolet elämästään. Ei kukaan voi feikata niin pitkään. Miksi on niin vaikeaa uskoa, että joku on vain hyvä ihminen, joka arvostaa fanejaan?

Osa Taylor-vihasta selittyy varmasti sillä, että hän on nainen. Eikä vain nainen, vaan menestyvä nainen. Nainen, joka kirjoittaa omat kappaleensa. Nainen, joka rikkoo ennätyksiä. Nainen, joka voittaa palkintoja. Mitä muuta se on kuin naisvihaa, kun Taylor Swiftistä tehtiin mediassa epätoivoinen miestenkaataja, kun hän kehtasi parikymppisenä deittailla enempää kuin yhtä miestä?  Ja vahva epäilys, ettei eräs räppäri olisi koskaan rynnännyt VMA-gaalan lavalle keskeyttämään 19-vuotiaan Taylor Swiftin kiitospuhetta, jos Taylor Swift olisi ollut mies. Varsin surullisenkuuluisa esimerkki siitä, että on ihmisiä joiden mielestä Taylor ei ansaitse menestystään. Fuck that.

They’d say I hustled
Put in the work
They wouldn’t shake their heads and question how much of this I deserve
What I was wearing
If I was rude
Could all be separated from my good ideas and power moves?

Minä olen samanikäinen kuin Taylor, vuoden 1989 lapsia. Ehkä siksi mulla on ollut erityinen suhde häneen ja hänen musiikkiinsa. Olen kasvanut yhtä aikaa hänen kanssaan, teinistä aikuiseksi. Yksi mun ikuisista suosikkikappaleista on Taylorin Change. Ei siksi, että se olisi mikään musiikkihistorian loisteliain tuotos vaan siksi, että muistan kuunnelleeni sitä aikuisuuden kynnyksellä olevana nuorena tyyppinä. Rakastan kappaleen sanoja ”they might be bigger, but we´re faster and never scared”. 

Aikuisena olen hurrannut aina, kun Taylor on jostain kaivanut voimaa vastata vihaajilleen ja epäilijöillään ja häntä kohtaan väärin käyttäytyneille – oli kyseessä sitten lyriikat tai oikeustaistelut. Kaikkien kohujen keskellä olen ollut aina Team Taylor. Kun Reputation julkaistiin, hurrasin taas. Ja kun Taylor ilmoitti äänittävänsä uudestaan vanhat levynsä jotta saa oikeuden omiin kappaleihinsa ja omaan musiikkiinsa, hurrasin kovempaa.

Perjantaina 12. marraskuuta Taylor julkaisi omissa nimissään neljännen studioalbuminsa Redin, joka julkaistiin alunperin vuonna 2012. Ja minä hurraan taas vähän lisää. Mikään ei ole hienompaa kuin potkittu nainen, joka on löytänyt voimansa.

Red on aina sisältänyt mun ja monen muun mielestä Taylorin parhaan kappaleen, All Too Wellin. Red (Taylor’s Version) sisältää myös paljon odotetun 10-minuuttisen All Too Well -version. Ja on muuten hieno! (Olen senkin verran Taylor Swift -fani, että tiedän kenestä kappale kertoo.) Muutaman arkistojen aarteen lisäksi Taylor’s Versioniin on mahdutettu uutena kappaleena myös sydäntäsärkevä Ronan. Kehottaisin kaikkia vihaajia tutustumaan kappaleen tarinaan, mutta epäilen ettei Taylor enää jaksa välittää vihaajistaan. Joten en jaksa minäkään.

 The haters gonna hate, hate, hate, hate, hate jne.

TAYLOR SWIFT FOREVER!

PS. Suositus myös Netflixin Taylor-dokkarille Miss Americana.

PPS. Perjantaisuunnitelmani:

LUE MYÖS:

SEURAA BLOGIA:

Bloglovin // Instagram

Kulttuuri Musiikki

Viime aikojen suosikkiasioita: HBO Max -kuoppa, Phoebe+Bo ja SNL:n paras päätös

Suosikkityyppejä: Mike Schur, Bo, Phoebe ja Please Don’t Destroy

Kuvat: HBO Max, NBC, Phoebe Bridgers

Ensin tärkein: aloitin Successionin. Hurraa, olen matkalla ymmärtämään meemejä. Olen nyt katsonut ekan kauden kolme ensimmäistä jaksoa. Ja kyllä, kaikki sarjan hahmot ovat kamalia. Paitsi ehkä cousin Greg ja se hömelö Tom – mutta eivät hekään mitään supermiellyttäviä tapauksia ole.

Mun suosikkihahmo tällä hyvin lyhyellä otannalla on Roman. Lähinnä siksi, että hän on huvittava ja heittelee huvittavia loukkauksia. Kuten tämän: ”What I think he meant to say was that he wished that mom gave birth to a can opener, because at least then it would be useful”. Nauratti. Kieran Culkin on hyvä roolissaan, oikein uskottava huvittava kusipää. Uskoakseni huvittavia loukkauksia on tulossa vielä paljon lisää. Koska koko perhe ilmeisesti vihaa toisiaan. Tai sitten heillä on kummallinen tapa osoittaa rakkauttaan. Ehkä molemmat. Hei, hetkinen! Pidetäänkö Successionista niin paljon, koska kaikki hahmot ovat huvittavia kusipäitä? Tai vaihtoehtoisesti kusipää-kusipäitä?

HBO Maxin tarjonnasta olen ehtinyt näiden kolmen Succession-jakson lisäksi tsekata myös mainion Starstruckin. Suosittelen! Siinä ei ole kamalia ihmisiä, vaan leppoisaa ja lämmintä huumoria ja sydämellistä rom com -meininkiä.

Ennen kuin alan kirjoittaa kaikesta, mihin törmään HBO Max -kuopassani, tyhjennän kovalevyn kaikista muista viime aikojen suosikkiasioistani:

The Good Place / Netflix

The Good Place ei ole koskaan kuulunut suosikkikomedioideni joukkoon. Tämä on vähän omituista, koska sen luoja Mike Schur on ehdoton suosikkityyppini. Ja siinä on miljoona komedianäyttelijää, joista pidän. Ehkä olen vierastanut sitä kuolemateemaa? Noh, niin tai näin, katsoin viimein The Good Placen kaksi viimeistä kautta (olin kuvitellut, että olisin jo katsonut kolmoskauden, mutta näköjään en). Ei sarja edelleenkään ole mikään super super super suosikkini, mutta ymmärsin vähän paremmin, miksi sitä rakastetaan. Ja onhan siinä hyvin paljon samoja sävyjä kuin Mike Schurin muissakin komedioissa. Se loppukin oli niin taattua Mike Schuria kuin voi olla.

Phoebe + Bo

Mitä saadaan, kun yhdistetään kaksi suosikkityyppiäni, Phoebe Bridgers ja Bo Burnham? Ainakin viime viikkojen kuunnelluin kappaleeni, olen fiilistellyt tätä Phoeben That Funny Feeling -coveria hyvin paljon. Ja muutenkin kuunnellut paljon Phoebea. Hänen musiikkinsa toimii erinomaisesti tähän aikaan vuodesta.

I Know What You Did Last Summer / Amazon Prime

Tämä ei ole suosikkiasia, mutta koen ilmeisesti tarpeen valittaa, kuinka onneton tekele Amazon Primellä alkanut I Know What You Did Last Summer -sarja on. Joo, uusi versio siitä ysärin samannimisesta leffasta (tai oikeastaan leffankin pohjalla olevasta Lois Duncanin romaanista). Ja joo, en ole millään lailla kohderyhmää. Minähän valitan tasaisin väliajoin ikävistä ja pelottavista sarjoista. Teinislasher ei tosiaankaan ole niitä mun genrejä. Ja joo, lopetin katsomisen ekan jakson jälkeen, joten mun valittaminen on täysin epäreilua. En todellakaan antanut kunnon tilaisuutta IKWYDLS:lle. Ehkä se muuttuu hyväksi, mistä minä tiedän. Mutta se eka jakso, se ainoa jonka katsoin, oli kamala. Ei saanut minua mitenkään kiinnostumaan oletettavasti tulossa olevasta sarjamurhaajamysteeristä. Lähinnä vain ajattelin, että okei joku alkaa lahtaamaan näitä ikäviä nuoria ihmisiä, selvä. Next. Ihan liian pitkäkin oli.

LuLaRich / Amazon Prime

Lisää kamalia rikkaita ihmisiä! Tälle dokkarisarjalle voin antaa suosituksen, oli koukuttava ja raivostuttava. Pyramidihuijauksissa ei tietenkään ole mitään hauskaa, mutta dokkarit, jotka paljastavat niitä ovat hauskoja. Jenner Furstin ja Julia Willoughby Nasonin neliosaisessa LuLaRich-dokkarissa pureudutaan yhdysvaltalaisen LuLaRoe-vaateyrityksen nousuun… haluaisin sanoa ja tuhoon, mutta ymmärtääkseni kyseinen, leggingseistään tutuksi tullut firma on edelleen pystyssä. Dokkari on joka tapauksessa sellaista mitä hittoa -kamaa.

Please Don’t Destroy + SNL

Paras asia, jonka Saturday Night Live on tehnyt vuosikausiin: palkannut some-suositun sketsiryhmä Please Don’t Destroyn – siis parikymppiset Ben Marshallin, Martin Herlihyn ja John Higginsin – käsikirjoitustiimiinsä. Heidän sketsivideonsa (esimerkiksi tämä rokotussketsi) ovat olleet huippuja, ja nyt heidän kädenjälkeään on nähty myös SNL:ssä – myös kameran edessä.

Uusi The Lonely Island?

Kahdella kolmesta Please Don’t Destroyn jäsenestä on muuten perhesiteitä SNL:ään. Ovat kuitenkin niin hauskoja, ettei edes tarvitse valittaa nepotismista.

PS. Logan Roy sucks. Hän on kusipää-kusipää. Ja minkäikäinen Shiv Roy on? Kuvittelin että  noin nelikymppinen, mutta google kertoi näyttelijä Sarah Snookin olevan vasta 33-vuotias. Nyt mietin Shivin ikää aina kun hän on ruudussa. Ja tämä ei ole kommentti Sarah Snookin ulkonäöstä, vaan Shivin yleisestä vibasta. Ei ole kolmekymppisen viba. Plus hänen puolisoaan esittävä Matthew Macfadyen on 47.

PPS. Miten minä tajusin vasta kirjaimellisesti tällä sekunnilla, että Matthew Macfadyen on hitto vie Mr. Darcy!!! SIITÄ minä hänet tunnen.

LUE  MYÖS:

SEURAA BLOGIA:

Bloglovin // Instagram

Kulttuuri Leffat ja sarjat Musiikki