Viime aikojen suosikkiasioita: Inside, XOXO ja podcast, jota kai suosittelen

Suosikkiasioita: Bo, XOXO, Erin+Sara ja EM-fudis

Kuvat: World’s First Podcast with Erin & Sara Foster, Gossip Girl / HBO Max, Bo Burnham: Inside / Netflix, Måneskin

Viime aikojen suosikkiasia numero yksi: ensimmäinen rokote saatu! Tuntuu hyvältä. Turvallisemmalta. Siltä, että kyl tää täst on taas vähän todempi lausunto.

Toinen ilmeinen suosikkiasia on kai tää sää. Vaikka ihan vähän olenkin se ”on liian kuuma” -tyyppi.

Muita viime aikojen suosikkiasioitani (mun aivokapasiteetti ei ole riittänyt minkään järkevämmän postauksen kirjoittamiseen):

Bo Burnham: Inside / Netflix

Tuossa joku aika takaperin kirjoitin Bo Burnhamista. No, nyt se mainittu uusi spesiaali Bo Burnham: Inside on julkaistu, katsottu ja analysoitu. On hieno tapaus, suosittelen. Mutta mitään superhillitöntä komediaspesiaalia ei kyllä kannata odottaa, vaikka koomikko onkin. Sisältää toki hillittömiäkin hetkiä, esimerkiksi alla olevan White Woman’s Instagramin. 😀 Mutta kokonaissävy on melko alakuloinen.

Inside on kaikkineen sitä parempaa korona-ajan taidetta. Oikeastaan mestariteos – sellainen tapaus, jota pitää katsoa ja kuunnella tarkasti, että ymmärtää sen tasoja. Tärkeää on myös tietää vähän Bo Burnhamin taustoista – esimerkiksi siitä, että lopetti stand upin koska sai paniikkikohtauksia lavalla. Ja että on ollut hyvin kriittinen koko urastaan ja maineestaan.

Bo Burnham: Inside on katsottavissa Netflixissä.

Uusi Gossip Girl / HBO Max

XOXO, uuden Gossip Girlin traileri julkaistiin tovi sitten. Täydellistä. Mun lähtökohtahan koko hommaan on valmiiksi se, että ”MINUN nuoruuteni Gossip Girl on se OIKEA Gossip Girl. Tämä ei voi olla mitään muuta kuin onneton tekele joka ei vedä vertoja alkuperäiselle. Blair Waldorf 4-ever!!”.

Aika on selkeesti kullannut muistot ja nostalgia sekoittanut pääni. En minä edes ollut mikään Gossip Girlin suurin fani. Itse asiassa taisin lopettaa sen katsomisen jossain vaiheessa. On vaan sitä kulttuurisesti tärkeää teinivuosieni kamaa, siksi tekee mieli suhtautua epäillen tähän uuteen.

Trailerin perusteella vaikuttaa siltä, että uusi, Z-sukupolven Gossip Girl on ainakin synkempi ja paljon rohkeampi kuin alkuperäinen. Ja mukana tietty kaikkia some-juttuja. Tulee mieleen Netflixin espanjalaishitti Elite. Jota ainakin ekoilla kausilla verrattiin kovasti alkuperäiseen Gossip Girliin. Piiri pieni pyörii.

Uusi Gossip Girl alkaa HBO Maxilla 8. heinäkuuta. En vielä ainakaan löytänyt tietoa, missä vaiheessa tulee Suomeen HBO:lle.

https://www.youtube.com/watch?v=jsah5yCzh-U

Elite / Netflix

Elitestä puheen ollen, sarjan tuore, neljäs tuottari tuli just Netflixiin. En ole ehtinyt vielä aloittaa sitä, mutta julistan etukäteen suosikkiasiaksi. Elite on mitä mainioin sekasotku. Siinä tapahtuu kaikkea sekopäistä, eikä sitä voi ottaa mitenkään vakavasti. Kunhan katsoo, kun kauniit nuoret ihmiset sekoilevat menemään superdramaattisesti. Ilmeisesti tälläkin kaudella tapahtuu joku rikos… Por supuesto.

The World’s First Podcast

Olen hyvin myöhäisherännäinen podcast-kuuntelija. Tai itse asiassa en edes ole, olen kuunnellut Arsenal-aiheista Arsecastia about miljoona vuotta. Mutta ei sitä lasketa. Olen myöhäisherännäinen, mitä tulee tähän uuteen, parin viime vuoden podcast-aaltoon. Tiedän, että olisi ihan valtavasti kaikkia kiinnostavia, hauskoja ja sivistäviä podeja, mutta en vain jaksa vaivautua ottamaan niistä selvää.

Tuon pohjustuksen tarkoitus oli selventää, että en ole kaikkein paras antamaan podcast-vinkkejä. Annan sellaisen silti: tykkään Sara ja Erin Fosterin (musiikkituottaja David Fosterin tyttäriä, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, tuottajia, vaatemerkki Favorite Daughterin omistajia, suosittuja some-persoonia, yleisesti tunnettuja tyyppejä) podcastista The World’s First Podcast. Siis Sara ja Erin tappelevat menemään ja ovat koko ajan eri mieltä kaikesta, mutta samalla puhuvat tärkeistä jutuista ja heittävät hauskaa läppää. Toki heidän inspiroiviksi tarkoitetut neuvonsa ja tarinansa voivat myös ärsyttää – he kun ovat melko etuoikeutettuja tyyppejä, joiden ura- ja ihmissuhdeohjeet eivät oikein toimi kaikissa tapauksissa. Valitsen olla välittämättä tästä.

EM-kisat

Pidän urheilun arvokisoista. Töissä on aina silloin hyvä boogi päällä (olen urheilutoimittaja). Jalkapallon miesten EM-kisat alkoivat tietysti hyvin dramaattisesti ja järkyttävästi, mutta luojan kiitos pahin ei tapahtunut. Nyt voi fiilistellä vielä kolmen viikon ajan käynnissä olevia kisoja. Maajoukkuejalkapallon katsominen on siitä kivaa, ettei tarvitse jännittää. Ei ole suosikkia. Tai siis tietysti toivon Huuhkajille kaikkea hyvää ja jännitän Suomen pelejä – noin niinku suomalaisena. Mutta muita pelejä ei tarvitse jännittää. Mulle on ihan se ja sama, voittaako Englanti tai Ranska tai Ruotsi tai Pohjois-Makedonia tai mikä hyvänsä. (Sanon näin nyt, mutta katotaan ratkaisupelien aikaan uudestaan, aina sitä jotenkin kääntyy syystä X toisen puolelle.)

Vajaat pari viikkoa EM-finaalista alkaa olympialaiset (toivottavasti). Suosikkiasia tämäkin! Odotan kaikkein eniten naisten telinevoimistelua. Ja yleisurheilua! Parhaat tv-lajit.

Måneskin

Sellainen suosikkiasia vielä, että olen muun Euroopan tavoin fiilistellyt euroviisuvoittaja Måneskinia. Miten mainio bändi ja huippua musiikkia – Zitti E Buoni -hitin lisäksi heillä on kaikkea muutakin loistavaa kamaa johon en olisi koskaan törmännyt ilman Euroviisuja.

Mitäänhän minä en italiasta ymmärrä, mutta ei väliä.

Olen viime aikoina kuunellut paljon myös Arctic Monkeysiä. On tullut se teinivuosien suosikki mieleen Måneskin-kuopassa. Samaa fiilistä.

PS. Uskoakseni olen nyt myös tappanut ainakin yhden parvekekukistani. RIP.

LUE MYÖS:

SEURAA BLOGIA:

Bloglovin // Instagram

Kulttuuri Leffat ja sarjat Musiikki Suosittelen

Oodi Pinkille (ja tsemppibiiseille)

Suosikkityyppi: Pink

Kuva: Amazon Video / Pink: All I Know So Far

Miksi olen joskus lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin? Tai siis P!nkiin, muusikkoon, oikealta nimeltään Alecia Moore. Pink rocks!

Katsoin tovi sitten Amazon Primestä löytyvän Pink-dokkarin All I Know So Far (ohjaaja Michael Gracey). Suositus sille, oikein mainio. On aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan supertähtien pään sisään ja tavalliseen arkeen. Tai tavalliseen ja tavalliseen, dokkari oli kuvattu Pinkin vuoden 2019 Beautiful Trauma -maailmankiertueen aikana (ihmismassoja täpötäysillä stadioneilla!). Dokkarin kantavana teemana on Pinkin tasapainottelu uran ja äitiyden kanssa; hänen aviomiehensä Carey Hart ja lapset Willow ja Jameson olivat kiertueella mukana.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että Willow ja Jameson ovat supersuloisia tyyppejä! Ja että Pink ja Carey vaikuttavat huipuilta vanhemmilta – ei välttämättä kaikein helpoin homma kasvattaa kohteliaita ja fiksuja lapsia kiertuebusseissa ja hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Mutta ainakin dokkarin perusteella perheen kiertuearki pelitti hyvin. Ja vaikka tämän pitäisi olla jo näin 2020-luvulla ihan normihomma, niin oli myös kiva nähdä ja kuulla kuinka Carey Hart oli jättänyt oman uransa taka-alalle (on ex-motocrosskuski) ja tuki vaimonsa uraa täysillä.

Perheihastelun jälkeen palaan kysymykseeni: miksi olen lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin?? Täydellinen esikuva, joka on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran olemalla just sellainen kuin on. Äärihienoa. Muistan pieniä välähdyksiä Pinkin vuoden 2000 julkaistusta debyyttialbumista Can’t Take Me Home. Oli vielä sitä pinkkitukkaista R&B-Pinkiä, ja 11-vuotias esiteiniminä on todellakin kuunnellut You Make Me Sickiä ja There You Go’ta.

Vielä paremmin muistan kakkosalbumi Missundaztoodin. Just like a Pill, Get the Party Started, Family Portrait, Don’t Let Me Get Me… loistavia kappaleita! Tämä nyt saattaa olla tällaista 30-vuotiaan itsereflektointia ja nostalgista lätinää, mutta näin aikuisiällä olen kiitollinen että omina teinivuosina mulla oli Pinkin kaltainen esikuva – muistan, että esimerkiksi Don’t Let Me Get Me oli mulle tärkeä ja merkityksellinen kappale. Vaikka siinä lauletaankin, että I wanna be somebody else, Pink ei koskaan ollut mitään muuta kuin Pink. Se oli inspiroivaa ja tärkeää nähdä.

Mun päähän on hyvin vahvasti porautunut tämä säkeistö:

LA told me, ”You’ll be a pop star,
All you have to change is everything you are.”
Tired of being compared to damn Britney Spears
She’s so pretty, that just ain’t me

Ja ikuisesti koko tämä musiikkivideo:

Kun nyt tälle memory lanelle lähdettiin, niin vielä yksi Pink-muisto: rakastin Funhouse-levyä. Se on julkaistu 2008, samana vuonna kun minä kirjoitin ylioppilaaksi. Mulla oli se CD:llä ja kuuntelin sitä läpi välivuoteni autolla ajaessani. Kuuluu teini-iän ja varhaisaikuisuuden välimaaston soundtrackiini. ”This used to be a funhouse, but now it’s full of evil clowns…” 

… ja itse asiassa rakastan myös I’m Not Dead –levyä. Tai ainakin sen kappaletta U + Ur Hand, joka on täydellisen feministinen jätä minut rauhaan -kappale. Plus Who Knew on ikuisesti sydäntäsärkevä. Senkin musiikkivideo on porautunut aivoihini.

Jotenkin olen vuosien varrella menettänyt yhteyteni Pinkiin, mutta nyt olen parin päivän ajan hengaillut nostalgisessa Pink-YouTube-kuopassa. Ja kuunnellut myös hänen uudempia kappaleitaan. Tai siis kyllähän 2010-luvultakin on paljon mulle tuttuja hittejä, en nyt niin täydellisesti ole Pinkiä unohtanut. On pitänyt elää aika kiven alla jos on välttynyt kuulemasta vaikkapa Just Give Me a Reasonia tai Fuckin’ Perfectiä.

Pink-kuoppaan on kuulunut myös haastattelupätkien katsomista, ja niiden perusteella voin antaa Pinkille kaikkein tärkeimmät julkkispisteet: hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä ja ystävälliseltä ihmiseltä. Ja kuten jo sanottu, mainiolta äidiltä.

Ikuisena tsemppibiisien puolestapuhujana sanottakoon myös, että Pink loistaa silläkin saralla: Raise Your Glass, Get the Party Started, So What, Just Like Fire, Try, Fuckin’ Perfect, Wild Heart Can’t Be Broken… 

Ja viimeisenä dokkarin nimikkokappale (vai toisin päin?) All I Know So Far. Damn, loistava tsemppibiisi! Luin, että Pink kirjoitti sen tyttärelleen.

You throw your head back, and you spit in the wind
Let the walls crack, ’cause it lets the light in
Let ’em drag you through hell
They can’t tell you to change who you are
That’s all I know so far
And when the storm’s out, you run in the rain
Put your sword down, dive right into the pain
Stay unfiltered and loud, you’ll be proud of that skin full of scars
That’s all I know so far

= PINK ROCKS!

PS. Pink kuuluu kyllä keikkabucketlistille. Kaikki nuo nostalgiset hitit yhdistettynä niihin show-juttuihin ja akrobatiameininkeihin, joista Pink on tunnettu. On varmaan superhieno keikkakokemus.

PPS. Onnistuin jo rikkomaan yhden parvekekukan. En siis tappamaan, rikkomaan. Oh well.

LUE MYÖS:

SEURAA BLOGIA:

Bloglovin // Instagram

Kulttuuri Leffat ja sarjat Musiikki Suosittelen