Jos elämä olisi mennyt toisin
Eräänä päivänä tällä viikolla heräsin miettimään elämääni ja miltä se näyttäisi meille, jos syöpää ei olisi.
Liian kauan tässä haavemaailmassa ei viitsi viipyä, mutta pikainen vierailu on ihan paikallaan.
Sain syöpädiagnoosin reilu vuosi sitten, vuoden 2017 lokakuussa.
Olin tuolloin ollut työttömänä virallisesti huhtikuusta asti eli puolisen vuotta, mutta tosiasiassa olin vasta muutaman kuukauden ollut yksin kotona ilman työtä, sillä poikani oli aloittanut päiväkodin vähän yli 1-vuotiaana juuri elokuun alussa. Olin ollut jo jonkin aikaa hukassa koko työasian suhteen, sillä aiemmat logistiikka-alan toimistotyöt eivät enää oikein houkutelleet, eikä yhteenkään työhaastatteluun ollut tullut kutsua. Tajusin, että haluaisin oikeasti kokeilla kirjoittamista ammattina, sillä blogin puolesta siihen oli rutiinia ja taitoa.
Olin juuri uskaltanut alkaa kokeilla siipiäni uudella uralla ja lopettaa vanhan uran työhakemuksien rustaamisen. Olin saanut sovittua ensimmäiset kirjoitustyöni ja työhaastatteluni uudelle uralle.
Aurinko kirjaimellisesti loisti sinä päivänä, kun sain diagnoosin, joka muutti kaiken.
Jos syöpää ei olisi, toivon, että olisin löytänyt itseni kunnolla kaikessa äitiyden ja itseni kehittämisen ristiaallokossa. Toivon, että uusi ura olisi ottanut tulta alleen jo ihan ilman tämän syövän tuomaa julkisuutta ja mahdollisuuksia.
Kyllähän olen kirjoittamisuran aloittelua jatkanut myös syövän aikana, sillä leikkauksen alkutoipumisen jälkeen sain enää soviteltua työttömyysrahaa tehdessäni osa-aikaisia kirjoittajan hommia. Nyt sairauspäivärahalla en saa tehdä vakituisesti töitä.
Kirjoittaminen on tuntunut syövän lomassakin niin hyvältä ja oikealta, että tuntuu ihan älyttömältä, miksi en tajunnut asiaa jo aiemmin.
Jos syöpää ei olisi, olisimme varmasti jo miettineet myös lapsiluvun lisäämistä.
Pojan ollessa vasta tuloillaan ja myöhemmin pieni tuhiseva käärö puhuimme toivovamme noin kolmea lasta, olemmehan molemmat keskimmäisiä kolmesta lapsesta. Olimme realistisia jaksamisemme suhteen, emmekä halunneet venyttää parisuhdettammekaan äärimmilleen, joten olimme ajatelleet toisen lapsen ajoituksen olevan hyvä pojan ollessa kolmen tai neljän vanha.
Eihän näitä asioita ikinä voi suunnitella, mutta niin vain kaikki silti tekee.
Ehkä jo tässä vaiheessa, pojan ollessa 2,5-vuotias, miettisimme yrittämisen aloittamista, mutta sen sijaan olemme joutuneet luopumaan toiveistamme ja olemaan tyytyväisiä ja onnellisia tämänhetkisessä tilanteessa.
Jos elämä olisi mennyt toisin, jos syöpää ei olisi, olisimme kuitenkin varmaan stressaantuneita, sillä ilman tätä isompaa perspektiivin pakottajaa huolet muodostuisivat enemmän omista ennakko-odotuksista ja ulkopuolisesta paineesta.
Syöpä ja sen realiteettien kanssa eläminen on opettanut olemaan onnellinen nykyhetkessä.
Vaikka syöpää en haluaisikaan, en välttämättä haluaisi muuttaa tätä kaikkea henkistä kasvua, mitä tämä tilanne on pakottanut. Sanomme usein mieheni kanssa, että viime vuosi oli elämämme pahin ja parhain vuosi, ainakin tähän asti.
Haluaisin kyllä takaisin sellaisen huolettomuuden ja elämään luottamisen, josta on ollut pakko luopua.
Pitkälle ei voi elämää ja tekemisiä suunnitella, mutta tänään aion nauttia miesteni seurasta ja virkata vähän, tässä omassa nojatuolissa kirjahyllyn vieressä.