Kaksi askelta eteen, kaksi taakse

Tänään olen riemuinnut. Oli jälleen sairaalapäivä, ja syöpälääkäri kertoi verikokeiden olleen hyvät, viimeksi viitearvojen yläpuolella olleet kilpirauhasarvotkin olivat rauhoittuneet. Sain, siis, jatkaa matkaani seuraavista ovista sisään tiputussalin puolelle.

(jos verikokeet tai oma vointi paljastaisivat jotain huolettavaa, laitettaisiin lääkehoito tauolle oireiden hoitamisen ajaksi)

Aurinkoisessa hoitosalissa oli jälleen yhtä aurinkoinen tunnelma, tai näin ainakin itse iloisena havainnoin enimmäkseen. Keittosuolan lisäksi suoneen laitettiin ihmelääkkeeksikin kutsuttua tavaraa, joka antaa edes jotain toivoa aiemmin kovin toivottomille tapauksille.

Minä en haihattele itselleni pitkää tulevaisuutta, vaikka sitä kivuliaan paljon haluaisinkin, mutta saan toivoa hyvin menneestä hoidosta ja omasta hyvästä voinnista.

Ensimmäisiä tuloksia hoitojen vaikutuksesta saadaan muutamien viikkojen päästä, ja huomaan tässä sukeltaneeni hiukan syvemmille vesille viime päivinä.

Jännitän aina hoitopäivää, koska saan vasta lääkärin vastaanotolla kuulla hoidon jatkamisesta ja omasta terveydentilastani. Loppuviikko meni hiukan melankolisemmissa tunnelmissa, koska yritin varmastikin alitajuisesti valmistella itseäni huonoihin tuloksiin, varsinkin edellisen kerran kilpirauhasarvojen kohoamisen takia.

Pahimpien kriisiaikojen ja kaikesta huolimatta onnellisen kesän jälkeen olen alkanut hiukan menettämään tsemppiäni. Kesällä saatuani huonot uutiset pelkäsin, etten enää pahimmassa tapauksessa näe syyskuuta, joten nyt syyskuun rummutellessa eteenpäin, ilosta huolimatta, mieleni vetää vähän matalammalle, aivan kuin olisin jo huijannut kuolemaa ja saavani sen kimppuuni aivan pian.

Huomaan, että olen myös alkanut jännittää ensimmäisen hoitojakson loppua. Tänään sain viimeiset lääkkeet ennen kokovartalokuvauksia, jossa ensimmäistä kertaa selvitetään hoidon teho. Kyllä tässä vähän pistää miettimään, että suunnittelenko kuukauden päästä jo joululahjoja vai viimeisiä aikojani.

Hassulla tavalla myös tuo viimeviikkoinen Hesarin juttu minusta, vaikkakaan en sitä millään tavalla kadu, sai minut näkemään jälleen oman tilanteeni säälittävyyden. Jos lukisin minunlaisen tarinan joltakin muulta, kyllä minuakin harmittaisi puolestani.

Ja viime päivinä on taas harmittanut enemmän se todennäköisesti menetetty tulevaisuus.

Itku meinaa pyrkiä pintaan yllättävissä hetkissä, mutta tuntuu hassulta yhtäkkiä itkeä. Eihän tässä nyt, juuri nyt, ole mitään itkettävää.

Eipä.

Silti melkein samaan hengenvetoon hymyilen onnellisena sovituskopissa iloisen keltaisen paidan sopiessa raskauden runtelemaan kroppaani tai mussuttaessani tajuttoman hyvää halloumisalaattia hoitojen jälkeisenä palkintona.

Ei jotain huonoa, ettei jotain hyvääkin.

 

Vitsi, mikä kävelevä klisee olenkaan nykyään. 😉

 

 

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Älä ole noin kova itsellesi. Sinulla on oikeus toivoa, surra, pelätä, olla onnellinen. Kaikilla meillä on vain tämä päivä, yritä elää sitä. Itke, naura ja rakasta!
    Et ole klisee vaan rohkea nuori nainen <3

    1. Kiitos! Kauniisti sanottu. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *