Kuka löytää minut kuolleena?

Kiitos hyvästä keskustelusta edellisessä postauksessani! Alan nyt reippaasti purkaa niitä tuntemuksia, jotka syystä tai toisesta olen tähän asti jättänyt julkaisematta. Otsikot kuvaavat jatkossakin hyvin tekstin sisältöä, joten lukemista voi jatkaa omalla vastuulla.

”En saa äitiä työnnettyä. ”

Näin tokaisi pieni poikani eräänä iltana häntä nukuttaessani, kun en suostunut nousemaan hänen kanssaan sängystä ylös leikkimään.

Sillä hetkellä mieleeni juolahti ajatus, joka siellä oli jo pariin kertaan vieraillut, ihan kenenkään pyytämättä.

Kun kuolen, kuka minut löytää?

Toivon sydämeni pohjasta, ettei se ole poikani, sillä vaikka hän olisi liian nuori muistamaan asiaa, tietäisi hän silti sen lopun elämäänsä.

Sydäntä särkee ajatus siitä, että sitten joku kerta äiti ei oikeasti nouse tai vastaa enää.

Alkuperäisen syöpädiagnoosin ollessa tuoreena ja vereslihalla mietin enemmänkin ja aika pakonomaisesti kuoleman käytännön seikkoja.

Mihin minut haudataan, mihin lehtiin laitetaan kuolinilmoitukseni, miten tavarani jaetaan. Näihin hyvin tarkasti liittyen mietin myös paljon kuolinpaikkaani. Kuolenko sairaalassa osastolla, kuolenko saattohoitokodissa, vai kuolenko kotona. Kuolenko sairauden hiivuttamana vai saanko äkillisen sairaskohtauksen kesken tavallisen elämän.

Nämä ajatukset jatkoivat matkaansa syvemmälle paniikin syövereihin pelätessäni mahdollisia kipuja ja hiipumisen pelkoa ja miettiessäni jopa, että itsemurha voisi olla kivempi vaihtoehto, koska saisin lähteä omilla ehdoillani, ennen sitä pahinta loppua. Itsemurhan käytännön asioiden pohtiminen on kuitenkin aina pysähtynyt minun löytämiseeni. Kenelle sälyttäisin sen kauheuden, että he löytäisivät minut. Kenen elämän haluaisin sillä pilata.

Ehkäpä se yksi suuri unelma olisi se, että kukaan ei joutuisi minua löytämään kuollessani, vaan saisin kuolla ns. tietoisasti. Perheeni saisi hyvästellä minut, ja kuolemasta voisi jäädä edes jonkin tasoinen lohduttava muisto, jonka jälkeen he voisivat jatkaa elämäänsä. Ettei kenenkään tarvitsisi minua löytää kuolleena, yllättäen ja pyytämättä.

Ennen syövän tuomaa elämän rajallisuutta pohdin kuolemaa korkeintaan abstraktilla tasolla, miettien enemmän sitä, miten kuolen. Nyt, kun se on selvitetty, edes jollakin tasolla, minua kiinnostaa enemmän, keihin kaikkiin se vaikuttaa. Kuka minut löytää kuolleena.

Tätä kirjoittaessani en edes liikutu. Nämä asiat ovat niin normalisoituneet päässäni, että ne kuuluvat yhtä arkisiin asioihin kuin kauppalistat ja säätiedotukset. Kyllä näitä ehtii sitten ressata, kun on pakko.

 

 

 

 

 

Kommentit (8)
  1. Miltä tuntuu olla kroonisesti sairas? – Pilkettä | Terve.fi
    1.5.2019, 19:33

    […] The Syöpä Show-blogissa reilu kolmikymppinen perheenäiti Maria kertoo kamppailustaan uusiutuneen syövän kanssa. Blogissa on välillä riipivänkin avointa pohdintaa syöpään liittyvistä peloista, kuten Kuka minut löytää kuolleena?-kirjoitus. […]

  2. Moikka! Oon varmaan aiemminkin kommentoinut johonkin postaukseen jotain, mutten varmaan kiittänyt blogista. Sun postaukset sai mut vihdoinkin ihotautilääkärille näyttämään paria luomea ennen ulkomaille muuttoa ja sieltä löytyikin huonolaatuisia solumuutoksia, jotka piti kaivaa vielä syvemmältä pois. Tän lääkärin mukaan oli todella hyvä, että saatiin luomi kokonaan pois ennen kuin siihen olisi aikaa myöten voinut kehittyä melanooma, varsinkin kun luomi oli sääressä ja kaiken aikaa altis auringolle. Toivottavasti et ota tätä väärin, tarkoitukseni ei ole missään nimessä lällätellä, että ehdinpäs ennen diagnoosia – ehkä siitä ei koskaan ois kehittynytkään mitään, tai sitten ois. Joten kiitos ja kiitos blogista, seurailen sun tilannetta takavasemmalla ja toivotan kaikkea hyvää! Terkuin 27-vuotias naikkonen

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *