Miksi kirjoitan julkisesti syövästäni?

Miksi en kirjoittaisi?

Kun olen kertonut diagnoosistani ja tilanteestani, muutama ihminen on yllättäen paljastanut omia kohtaamisiaan syövän kanssa.

Usein tuntuu ihmisten kertovan syövästä vasta, kun on pakko. Vasta, kun voimat eivät enää riitä salailuun, tai jokin muu olosuhde pakottaa yksityisasiat julkisuuteen.

En tuomitse ketään valitsemastaan tiestä, sillä kaikki käsittelevät asioita eri tavoin.

Minun valintani oli kertoa avoimesti kaikille läheisilleni asiasta, ja päädyin kertomaan asiasta myös julkisella Instagram-tililläni ja myöhemmin myös pääblogissani.

Järkeilin asian niin, että asiaa on turha salailla, sillä se vain veisi turhaa voimia aikana, jolloin kaikki voimat olisi hyvä keskittää omaan hyvinvointiin. En varsinaisesti miettinyt asiaa pitkään, vaan heti saman tien mieleeni pulpahti, että tätä ei sitten lähdetä salailemaan.

Ainoa pelko, mikä liittyy syövästä avoimesti kertomiseen, on ollut leimautuminen. Haluaisin edelleenkin ihmisten näkevän minut eikä pelkkää syöpää.

Tästäkin huolimatta kertominen on ollut hyvä asia. Ei tarvitse piilotella, ja ihmiset voivat myös puhua meille asiasta.

Alusta asti yksi tärkeä syy avoimuudelle on ollut pragmaattisuus. Voimme tarvita, ja olemme jo tarvinneetkin, apua, jolloin on helpompaa, että kaikki tietävät tilanteesta ja meidän arkea suuresti verottavasta seikasta.

En halua ajatella syöpää tai siitä avoimesti kertomista heikkoutena vaan vahvuutena. Maailmassa vaaditaan kovuutta niin paljon, että sitä vastaan tarvitsee taistella avoimuudella ja heikkoudella.

Hassuinta tässä uudessa asenteessani on se, että oikeasti tärkeät asiat olen aina ennen pitänyt visusti itselläni, ja olen pitkään ollut myös huonolla tavalla heikkoluonteinen. Olen positiivisesti yllättynyt itsestäni ja henkisestä kasvusta tämän prosessin aikana. Kyllä vähän taputan itseäni olkapäälle.