Miksi kirjoitan julkisesti syövästäni?

Miksi en kirjoittaisi?

Kun olen kertonut diagnoosistani ja tilanteestani, muutama ihminen on yllättäen paljastanut omia kohtaamisiaan syövän kanssa.

Usein tuntuu ihmisten kertovan syövästä vasta, kun on pakko. Vasta, kun voimat eivät enää riitä salailuun, tai jokin muu olosuhde pakottaa yksityisasiat julkisuuteen.

En tuomitse ketään valitsemastaan tiestä, sillä kaikki käsittelevät asioita eri tavoin.

Minun valintani oli kertoa avoimesti kaikille läheisilleni asiasta, ja päädyin kertomaan asiasta myös julkisella Instagram-tililläni ja myöhemmin myös pääblogissani.

Järkeilin asian niin, että asiaa on turha salailla, sillä se vain veisi turhaa voimia aikana, jolloin kaikki voimat olisi hyvä keskittää omaan hyvinvointiin. En varsinaisesti miettinyt asiaa pitkään, vaan heti saman tien mieleeni pulpahti, että tätä ei sitten lähdetä salailemaan.

Ainoa pelko, mikä liittyy syövästä avoimesti kertomiseen, on ollut leimautuminen. Haluaisin edelleenkin ihmisten näkevän minut eikä pelkkää syöpää.

Tästäkin huolimatta kertominen on ollut hyvä asia. Ei tarvitse piilotella, ja ihmiset voivat myös puhua meille asiasta.

Alusta asti yksi tärkeä syy avoimuudelle on ollut pragmaattisuus. Voimme tarvita, ja olemme jo tarvinneetkin, apua, jolloin on helpompaa, että kaikki tietävät tilanteesta ja meidän arkea suuresti verottavasta seikasta.

En halua ajatella syöpää tai siitä avoimesti kertomista heikkoutena vaan vahvuutena. Maailmassa vaaditaan kovuutta niin paljon, että sitä vastaan tarvitsee taistella avoimuudella ja heikkoudella.

Hassuinta tässä uudessa asenteessani on se, että oikeasti tärkeät asiat olen aina ennen pitänyt visusti itselläni, ja olen pitkään ollut myös huonolla tavalla heikkoluonteinen. Olen positiivisesti yllättynyt itsestäni ja henkisestä kasvusta tämän prosessin aikana. Kyllä vähän taputan itseäni olkapäälle.

 

 

 

 

 

Kommentit (6)
  1. Minä en itse ole sairastunut, mutta isäni kuoli syöpään viime joulukuussa. Syöpä oli kertakaikkisen parantumatonta sorttia, joten mitään toivoa ei ollut. Epäselvää dignoosin aikaan oli vain jäljellä olevien päivien määrä.

    Vaikka en ollutkaan itse potilaana, läheisenä asia tietysti painoi minua. Kerroin asiasta hyvin avoimesti esim. työmaalla. Se nimenomaan helpotti asioita, kukaan ei ihmetellyt kun pillahdin itkuun kesken kaiken. Tai olin yllättäen pois töistä.

    Toivon kovasti, että sinulla hoidot tehoavat! Kiitos avoimuudesta.

    1. Kiitos itsellesi!

      Minullakin on suuri huoli läheisteni puolesta. Olen sanonut miehelleni useasti, että pystyn hyväksymään oman kohtaloni, mutta en niin helposti sitä, mitä läheiseni joutuvat kestämään.

  2. Kiitos että kirjoitat aiheesta! Melanoomasta puhutaan vielä turhan vähän, eikä todellakaan ole helppoa sanoa, millaiset luomet kannattaisi poistattaa. Tuntuu myös että osa lääkäreistä on asian suhteen melko pellolla, ja ei voi kuin toivoa sormet ristissä että ne kaikki omasta mielestä epäilyttävät luomet, jotka lääkärin mukaan ovat täysin ok, ovat sitten terveitä.

    1. Juu, vaikka hyviä ja asiantunteviakin lääkäreitä on paljon, kuulee silti liikaa tapauksia, joissa lääkäri ei ole suostunut poistaa luomea tai lähettää sitä patologille arviointiin. Vaikka vainoharhaisuutta oli hyvä pitää aisoissa, välillä pitää osata vaatia hoitoa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *