Miksi kuolemansairas jätetään rauhaan?

En halua loukata ketään. Syöpää sairastavana ja nyttemmin siihen kuolevanakin huolehdin enemmän muiden ajatuksista kuin omasta mielenterveydestä.

Minut jätetään rauhaan.

Oletetaan, että haluan olla rauhassa.

Ihan kysymättä, tuosta vain.

Ole rauhassa.

Olen ymmärtänyt, että ihmisiä pelottaa kuolema yleisesti ja minun omani varsinkin. Että sen takia ei oteta yhteyttä, tai jos otetaan, kuulumisia kysytään kautta rantain asiasta paremmin perillä olevilta, erikoistapauksissa ehkä jopa puolisoltani.

Kuulumiseni saadaan selville kätevästi täältä blogista tai Instagram-tililtäni. Ei tarvitse itse laittaa viestiä, miettiä niitä hankalia sanoja, mitkä eivät mitenkään voisi loukata oletetun haurasta mieltä.

Oletetaan myös, että en jotenkin haluaisi puhua asiasta, vaikka toitotan aiheesta blogissa, somessa ja jopa valtakunnallisen levikin lehdissä.

Rauhaanhan minut täytyy jättää.

 

Miksi?

 

Miksi juuri silloin, kun tarvitsisin tukea ja ihan konkreettista apua eniten, minut päätetään melkeinpä jopa yhteispäätöksellä jättää rauhaan?

Ei minulta kukaan ole asiasta kysynyt. Kukaan ei ole kysynyt haluanko olla rauhassa, haluanko ihmetellä, miksi vain ani harva tuttu tai edes ystävä laittaa viestiä, haluanko vapaahetkinä miettiä, kuka haluaisi auttaa minua autokyydeillä, teehetkillä, sympatiasessioilla. Näin on vain päätetty.

Aiemmin ajattelin ihmisten olevan vain liian etääntyneitä kuolemasta, kuten yhteiskunnassa nykyään tunnutaan olevan. Kuolema on kliinistä, osa jotain sairaalan seinien sisällä tapahtuvaa negatiivisempaan lopputulokseen tähtäävää toimintaa. Ei mitenkään osa kolmekymppisten elämää.

Sitten selittelin ja puolustelin. Kaikilla on omat elämänsäkin, omat ongelmansa myös. Se on aivan totta. Sen, jos minkä, olen minäkin oppinut tässä sairastamisen myötä.

Kiire. Sitäkin ihmisillä on.

Kyllähän sitten on muutakin. Pakko varmasti olla, sillä kaikissa kuulemissani syöpätarinoissa tehdään tempauksia, ystävät näyttävät voimansa, yllätyksiä saapuu, ihania juttuja tapahtuu kaiken sen paskan keskellä. Vähän niin kuin Sinkkuelämää-ohjelmassa, kun naiset nauroivat kyynelten läpi Samanthan rintasyöpähoitojen keskellä. Yksin olen jäätelöni syönyt.

Ehkä vika on minussa. Siihen olen päätynyt.

En ole se kaikista pidetyin ihminen. Olen ujo, mikä näyttäytyy helposti koppavuutena, eikä minun ja mieheni introverttiys auta asiaa.

Suurin toiveeni oman muistotilaisuuteni suhteen onkin ollut, että mieheni kertoisi ihmisille, minkälainen oikeasti olen ihmisenä.

Jotenkin tuntuu, että jos ihmiset oikeasti tuntisivat minut, ei minuakaan jätettäisi ihan kokonaan rauhaan.

Tehtäisiin ehkä toisenlainen päätös. Tsempattaisiin, autettaisiin, tuettaisiin.

 

Tajuatteko, kuinka itsekästä on näitä asioita pohtia? On aivan tajuttoman hirveää joutua miettimään tätä aihetta, kun omaan kuolemaan on vain kuukausia.

Eikö minusta pidetä tarpeeksi? Enkö ole tarpeeksi hyvä ihminen, että minua ei jätettäisi rauhaan?

 

Sitä sanotaan, että vakavan sairauden äärellä tosiystävät erottuvat, ja tällä saralla olen yllättynyt jo moneen kertaan. Jotkut yllätykset ovat olleet negatiivisia, toiset positiivisia, mutta silti moni vähälukuinen.

Läheisteni määrä on kutistunut sitä mukaa mitä vakavemmaksi sairaus on edistynyt. Ensin annettiin tilaa sairastaa, nyt annetaan tilaa kuolla. Rauhassa. Yksin.

 

Ihminenhän on kuoleman edessä yksin, mutta onko sitä pakko olla juuri ennen?

 

 

Ja kuka hakisi minulle Ben & Jerrysin Strawberry Cheesecake -jäätelöä juuri nyt?

hyvinvointi terveys oma-elama
Kommentit (63)
  1. Omasta mielestäni onnistuin kommenttini jonnekin postaamaan, mutta ehkä sittenkään en 😀

    Eli piti sanomani, että minulla on mielestäni velvollisuus olla tukena, koska toinen meistä menee illalla normaalisti nukkumaan ja aamulla töihin, toinen ei. Se toinen on edelleen sairas, se ei saa siitä lomaa.

    Sen lisäksi tukeminen ja kuunteleminen on ihmisenä elämistä, osa elämää.

    Jos toinen joutuu elämään paskamyrskyssä,tai paskarallissa niin kuin meillä päin sanotaan, kyllä minun on kestettävä siitä kuulla. Minulla on se helpompi osa.

    1. Kiitos kommentista. <3
      Minä taas ajattelen asian niin, että minulla on se helpompi osa, kun minähän vain lähden, mutta mieheni, perheeni, joutuu jatkamaan elämää surun keskellä.

  2. Olen pahoillani puolestasi! Olen itsekin huomannut, että hiljaisuutta pidetään koppavuutena. Sitä en koskaan ole kuitenkaan ollut. Kirjoitat niin koskettavasti ja rehellisesti. Matkasi on ollut merkittävä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *