Mitä hyvää syövästä on seurannut?

Syöpä on ihan perseestä.

Se ei muutu miksikään, vaikka kuinka jaksaisi tsempata tai kääntää kaiken positiiviseksi voimavaraksi.

Elämä muuttuu fyysisesti ja henkisesti, monesti totaalisen peruuttamattomasti.

Leikkaukset ja hoidot muuttavat elämistä ja olemista, ja vaikka niissäkin pääsisi helpolla, ei henkinen puoli pysy täysin ennallaan, ei millään.

Mutta kyllä syövästä voi saada paljon hyvääkin.

Olen sanonut monta kertaa miehelleni, että tämän viimeisen reilun vuoden aikana olen kokenut elämäni parhaimmat ja huonoimmat hetket.

Kun toisessa vaakakupissa painaa kuolemanpelko ja mahdollisen menehtymisen seuraukset, täyttyy toinen kuppi kiitollisuudella.

On vaikea kuvailla sitä onnellisuutta, mikä syntyy niistä pienistä hetkistä, kun katselemme mieheni kanssa pienen poikamme touhuja.

Monesti syöpädiagnoosin jälkeen onnen hetkiin on sekoittunut enemmän tai vähemmän surua ja pelkoa onnen väliaikaisuudesta, mutta se toisaalta vain voimistaa onneakin.

Olen myös löytänyt itsestäni sellaista voimaa, jota en olisi ikinä kuvitellut aiemmin.

Olen ollut monesti elämäni aikana itsekäs ja heikko, mikä juontaa juurensa omaan epävarmuuteeni. Viime vuosina alkanut henkinen kasvu on jatkunut syövän myötä aivan uudella vaihteella, ja olen oppinut olemaan sopivasti itsekäs ja epäitsekäs sekä vahva ja heikko.

Olen kestänyt paljon huonoja uutisia, paljon erilaisia pelottavia lääketieteellisiä juttuja, ja olen kehittänyt itselleni sopivia tapoja käsitellä näitä tilanteita. En todellakaan tarkoita, että tällaisessa tilanteessa pitäisi olla vain vahva ja kestää kaikki kivikasvoisesti, en todellakaan. Olen vain tyytyväinen, että olen löytänyt itsestäni sopivassa määrin voimaa kestää huonoja hetkiä ja rohkeutta olla voimakas mutta välillä myös heikko.

Välillä pitää uskaltaa myös romahtaa ja käydä läpi niitä tunteita. Heikkouskin on voimaa.

Syöpä on myös opettanut nauttimaan hetkestä ja elämästä ylipäätään. Kun huonot uutiset ovat tuoreina mielessä, tuntuu kaikki todella pienikin aivan upealta. Tässä nyt vain istun syömässä jäätelöä perheeni kanssa, aika upeeta. Samalla tuntee myös järjetöntä kiitollisuutta siitä, että saa vain olla olemassa. Tässä mä nyt vain olen ja hengitän, seison liikennevaloissa kuin mikäkin tavallinen ihminen.

Konkreettisesti olen oppinut stressaamaan vähemmän tietyistä asioista, kuten ihmisten kanssa hengaamisesta. Aiemmin usein annoin sisäisen introverttini ja kontrollifriikkini voittaa, ja hengasin monesti mieluummin kotona kuin läheisten kanssa, koska kaikki olisi ollut vain niin hankalaa. Nykyään otan innolla vastaan kaikki kyläilykutsut ja muut ehdotukset, jotka johtavat niihin paljon puhuttuihin kohtaamisiin. Seurasta saa voimaa.

Olen myös oppinut huomaamaan muut ihmiset. Usein elämä pyörii huomaamattakin sen oman navan ympärillä, ja vaikka syöpä helposti saa kaiken oman kokeman tuntumaan niin järkyttävän suurelta, olen huomannut, että jokaisella on jotakin huolta aiheuttavaa. Se omalla tavallaan tasoittaa tilannetta ja saa hassusti omankin kriisin näyttämään pienemmältä. Sehän on vain minun kriisini. Jokaisella on omansa.

Äärimmäisen konkreettisella tavalla syöpä on tehnyt minusta myös kävelevän kliseekoneen. Mutta sekin on vain elämää.

 

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Kiitos blogistasi ja vaikutat kaikessa inhimillisyydessäsi ihan huipulta tyypiltä <3 Toivon paljon hyviä pieniä tärkeitä hetkiä sinulle ja teille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *